Skip to content. | Skip to navigation

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Matkalla kohti nykyaikaa

by Juha Matti Nikolai Teppo last modified Apr 15, 2008 11:53 AM

Modernisaatio oli 1960-luvulla saavuttanut nopeuden johon yksilön ja yhteiskunnan oli vaikeaa sopeutua. Elinkeinorakenteen muutos vaikutti väestörakenteeseen ja paine keskuksissa kasvoi maaseudun hiljentyessä. Suuret ikäluokat varttuivat nuoruus- ja aikuisikään aiheuttaen kulttuurisia ja sosiaalisia paineita. Elintason noustessa myös kulutus kasvoi ja kaupallistui. Perinteiset arvot joutuivat koetukselle myös, kun tiedonvälitys muuttui ja televisio löi itsensä lopullisesti läpi.

 

Kirjallisuus ja taide vastasivat modernisaation aiheuttamiin yhteisöllisiin ja yksilöllisiin haasteisiin. Nykyaikaistuessaan kirjallisuusjärjestelmä pyrki järjestäytymään mahdollisimman tarkoituksen mukaisella tavalla. Näin tehdessään se kävi itsenäistymiskamppailua muiden järjestelmien kuten poliittisten tai taloudellisten, hallintovaltaa vastaan. 1960-luvulla kietoutui yhteen sodan jälkeen suomalaisessa kirjallisuudessa ja kirjallisessa elämässä esille nousseet ristiriitaiset kysymykset. Keskustelua aiheuttivat kirjailijan ammatti ja hänen tehtävänsä yhteiskunnassa, kirjallisuuden kansallinen tehtävä, kirjallisuuden poliittinen merkitys, taide- ja populaarikirjallisuuden suhde, kirjallisuuden suhde uusiin viestimiin sekä keskuksen ja maakuntien välinen suhde kirjallisessa elämässä.

 

Suomen Kirjailijaliiton tehtävä oli sen perustamisesta lähtien ollut taata jäsen kirjailijoidensa status ja toimeentulo. Nykyaikaistumisen kannalta oli merkittävää, että kansanedustajien ja kirjailijoiden muistiossa ”Toimenpiteistä taiteilijoiden ja kirjailijain valtionavun korottamiseksi” (1947), taiteilijan ja kirjailijan ammatti nähtiin ammattina muiden joukossa, omine erityisine piirteineen ja tehtävineen. Kirjailijan ammatille vaadittiin samanlaisia koulutusperiaatteita ja tunnustettua asemaa kuin mille tahansa ammatille. Kirjallisuuden alan määrittelyt eriyttivät kirjallisuusjärjestelmää ainakin organisatorisesti, koska perustettiin erilaisia kirjallisuuden alan etujärjestöjä kuten Suomen Nuoriso kirjailijat ry. Sodan jälkeen aloitettu keskustelu taiteen asemasta johti 1960-luvulla siihen, että valtio asetti vuosikymmenen alussa Lauri Ahon johtaman Valtion taidekomitean organisoimaan suomalaista taide- ja kulttuurielämää. Komitean myötä syntyi vuonna 1967 laki, jonka mukaan valtion osuus taiteiden tukemisessa ja organisoinnissa lisääntyi ja kulttuuripoliittista hallinnointia hajautettiin alueellisiin keskuksiin.

 

1960-luvun kirjailija oli yhteiskunnallisesti osallistuva, joka ei kuitenkaan menneiden vuosien tapaan rakentanut kansakuntaa vaan kyseenalaisti vallan ja oli sitoutunut johonkin ideologiseen järjestelmään. Syntyi uusi kulttuuriradikalismin järjestelmä, jonka sisällä oli kaksi kohdetta: konservatiivinen, moraalis-käytännöllinen käsitys kirjallisuuden ja kirjailijan tehtävästä ja modernistien käsitys kirjallisuudesta esteettisenä toimialueena. Mielenkiintoista oli, että radikaalit arvostelivat modernismia samoin kuin 1950-luvun konservatiivit olivat sitä arvostelleet. Modernismin arvostelu saattoi johtua myös siitä, että modernismi oli 1960-luvulle tultaessa täyttänyt lähes koko kirjallisuudenkentän. Tämä kentän kaventuminen yhdistettiin Tuomas Anhavan persoonaan. 1950–1960-lukujen kirjailijoista lähes kaikki olivat jollain tavoin Anhavan vaikutuspiirissä, sillä hän toimi kaikkien suurten kustantamojen lukijana ja editorina. Kirjailijat kuitenkin irrottautuivat Anhavasta uransa alkuvaiheen jälkeen. Raja modernismin ja radikalismin välillä ei kuitenkaan ollut jyrkkä vaan niiden välillä oli yhteys. Modernismi viitoitti tietä radikaaleille.

 

Eroa modernismiin 60-lukulaiset hakivat kuitenkin käyttämällä sitoutunutta kieltä, jossa arvokritiikkiä ei kätketty ”puhtaaseen sanaan” tai ”puhtaaseen kuvaan”. Kun 1950-luvun debatit käytiin lehdistössä, taisteltiin 1960-luvulla oikeussaleissa. Esimerkiksi Hannu Salaman oikeusjuttu on osoitus siitä, että kirjallisuusjärjestelmän autonomisuus oli 1950-luvulla ollut varsin rajoittunutta. Vaikka autonomisuus koko ajan lisääntyikin, määritteli poliittinen, uskonnollinen ja juridinen järjestelmä kirjallisuudelle vahvoja normatiivisia rajoja. Voimakas ja äänekäs 1960-luvun kulttuuriradikalismi ja siihen liittynyt kirjallisuus vaikuttivat liikkeenä taiteen ja yhteiskunnan suhteeseen merkittävästi. Kun radikaalit politisoivat taidetta, ne samalla estetisoivat politiikkaa. Samalla tietyt poliittiset teemat kesyyntyivät vain taiteeksi. Kulttuuriradikaalit avasivat provosoivalla kritiikillään perinteisen ja kansallisen ”pyhän” rinnalle vaihtoehtoisia arvomaailmoja. Näin he edistivät modernisaatiota, jos moninaiset arvomaailmat luetaan modernisoituvan yhteiskunnan piirteeksi. 1960-luvun poliittinen suuntaus heijastui myös 1970-luvulle ja ilmeni siellä marxilaisena agit  prop- taiteena. Tämän liikkeenkannattajat järjestäytyivät vuonna 1972 Kulttuurityöntekijöiden liitoksi.

 

Maakunnallisten kirjailijayhdistysten ja maakunnallisuuden vahva esiin marssi alkoi 1960-luvun alkupuolella. Jo sodan jälkeisistä vuosista lähtien oli keskustelua herättänyt Suomen Kirjailijaliiton pääkaupunkikeskeisyys. Maakuntajäsenet saivat ääntään heikosti kuuluville ja epäilyksiä liittyi myös liiton harjoittamaan apurahapolitiikkaan. Kirjailijat alkoivat perustaa omia maakunnallisia yhdistyksiään ja toimivat ensin lähinnä oman alueensa piirissä ennen kuin 1960-luvun alussa Pohjoiset Kirjailijat lähestyivät Kirjailijaliittoa ja he järjestivät yhdessä maakunnallisten kirjailijayhdistysten ja Kirjailijaliiton neuvottelupäivät. Maakunnallisuuden vahva esiin nousu osoitti poliittisten suuntausten ja kulttuurielämän yhteyttä. Presidentti Kekkosen ja Maalaisliiton maakuntapolitiikka, maakuntien hallinnon vahvistaminen ja itsenäistäminen vaikuttivat yleisesti kulttuurielämään. Maakuntien nousu vaikutti myös julkaistavaan kirjallisuuteen ja nykyaikaistumisen myötä maaseudun murros ja sen kuvaaminen hiipi maakunnan kirjailijoiden aiheistoon.

 

Populaarikulttuuria pidettiin uhkana vielä 1960-luvun alkupuolella, mutta se sain tänä vuosikymmenenä myös puolustajia. 1950-luvulla oltiin huolestuneita varsinkin lasten ja nuorten lukemisesta. Viihde- ja populaarikulttuurin vastustamista perusteltiin myös moraalisella huolella ala-arvoiseksi katsottujen tuotteiden vaikutuksesta kansalaisiin. Lisäksi ammattitaiteilijat pelkäsivät kaikkialle tunkeutuvaa kaupallisuutta. Valtio puolusti vakavaa taidetta ja sen tekijöitä, mutta sai populaarikulttuurikin puolustajia. Kansan Uutisten Kalevi Haikara oli näkyvin populaarikulttuurin puolestapuhuja. Lehden kulttuurisivuilla keskustelu aiheesta yleistyikin 1964–1965 ja Haikaran mukaan keskustelu populaarikulttuurista kaikissa sen muodoissa kuului kulttuurisivuille. Myös oikeistolaisessa Uudessa Suomessa suuntauduttiin erityisesti toimittaja Risto Hannulan toimesta viihteeseen. Populaarikulttuuri olikin lyönyt itsensä läpi 1960-luvun puoliväliin mennessä ja populaarista tuli osa korkeakirjallisuutta esimerkiksi Jarkko Laineen tuotannon myötä.

 

Ks. Suomen kirjallisuushistoria 3, 1999, Lassila Pertti (toim.), s. 187–198