Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Hellaakosken lyriikan vaiheet

tekijä: Juha Matti Nikolai Teppo Viimeisin muutos tiistai 19. maaliskuuta 2013, 23.30

 

Aaro Hellaakoski(1893–1952) on voimakkaan rytmin ja ajatuksen runoilija. Nuori Hellaakoski oli ensimmäinen suomenkielinen avangardisti.Hänen typografiset runonsa olivat aivan uusia Suomessa, mutta kosketuksissa eurooppalaiseen avantgardeen. Myöhäinen Hellaakoski oli ensimmäisiä suomalaisia, joka runoissaan käsitteli minuuden katoamista luontoon. Näiden kahden vaiheen välillä on yli kymmenen vuoden tauko. Hän oli lopettanut runoilijana vuoden 1928 jälkeen, hän keskittyi maantiedon opettamiseen helsinkiläisessä lukiossa. Vuoden 1941 jälkeen alkoi hänen kypsän luontorunouden aikansa.

Hellaakosken alkutuotanto oli tahtorunoutta, sille oli ominaista voimakas itsetunto sekä avantgardistinen kokeilunhalu. Esikoiskokoelmaa Runoja (1916) voi luonnehtia tahtorunoudeksi,  ja vuonna 1920 ilmestyneessä teoksessa Me kaksi tämä tahtoihminen laajeni runoilijan mielen eri elementtien väliseksi kiistaksi järjen ja tunteen välillä. Hellaakoski erosi teoksella Me kaksi Tulenkantajien sukupolvesta, jotka korostivat uutta. Hellaakoski oli enemmän kiinnostunut vanhan ja uuden välisestä ristiriidasta. 1920-luvun runoudessa Hellaakoski oli yksinäinen avantgardisti, jota konservatiivinen Koskenniemi arvosti, mutta jota tulenkantajat kritisoivat.

Hellaakoski oli opiskellut luonnontieteitä ja hän liikkui paljon. Luontorunoudessaan hän käsitteli usein minuuden häviämistä, subjektiivisen kokemuksen sulamista johonkin laajempaan. Luontokokemus korostui kokoelmissa Elegiasta oodiin (1921) ja Maininki ja vaahtopää (1924). Näissä kokoelmissa luonto on runoilijan vapauttaja, joka antaa mahdollisuuden unohtaa minuuden. Verrattuna tulenkantajiin Hellaakosken suhde luontoon oli huomattavasti omakohtaisempi ja syvempi. Luonto oli portti ulos minuuden rajoittuneisuudesta.

Keskeinen seikka Hellaakosken alkukaudella oli avantgardistinen kokeilunhalu, joka tuli esiin varsinkin hänen lyriikan ilmsdus mullistaneessa kokoelmassaan Jääpeili (1928).  Kokoelma oli vahvasti modernistinen ja samassa linjassa suomenruotsalaisten modernistien kanssa. Hellaakoski käyttää Jääpeilissä sekä runouden perinteen että oman aikansa keinoja. Kokoelma liikkuu mitallisesta vapaaseen rytmiin, säkeistöllisyydestä kuvallisuuteen ja typografiasta toiseen. Selvimmin avantgardea ääpeili edustaakin typografisissa kokeiluissaan, joista kuuluisin on kokoelman viimeinen runo ’Hauen laulu’. Runon teksti on fraktuuraa ja pieni kertosäe sen keskellä on kursivoitu. Hellaakoski sain vaikutteita futuristisesta runoudesta, kubismista ja Apollinairen kokoelmasta Calligrammes – näin hänen runoutensa liittyy kiinteästi kansainväliseen uuden runon perinteeseen. Mutta suomenkielisessä lyriikassa valtavirta jatkoi mitan ja riimin konventionaalisia muotoja,  Jääpeili jäi aikansa kummajaiseksi.

Jääpeilin jälkeen Hellaakoski keskittyi perheeseen ja opettajan työhän. Hänen lyriikkansa hiljeni yli kymmeneksi vuodeksi. Uusi liikkeelle lähtö tapahtui osaksi vuonna 1940 ilmestyneen valittujen runojen niteen saaman hyvän palautteen vuoksi. Osittain syynä uuteen tulemiseen oli myös sota ja sen tilitystä vaativa hermopaine. Vuonna 1941 ilmestynyt Vartiossa on Hellaakosken heikoimpia kokoelmia, mutta se avasi kuitenkin tien seuraaville kokoelmille, jotka olivat aikansa suomenkielisen lyriikan huippusaavutuksia. Hellaakosken myöhäistuotannon kokoelmien Uusi Runo (1943), Huojuvat keulat (1946), Hiljaisuus (1949), Sarjoja (1952) ja Huomenna seestyvää (1953) aikana tapahtunutta kehitystä on kuvailtu mm. termein nöyrtyminen, pienemmäksi kasvaminen, avartuminen, avautuminen, minuuden häivyttäminen ja seinien kaatuminen. Hellaakosken tätä kehitystä voisi luonnehtia myös uskonnollisin termein. Toisaalta on kuitenkin pidettävä mielessä, että eräässä viimeisistä runoistaan hän pyytää välttämään sitä raamattua ja tukeutumaan enemmin luonnon kirjaan.

Kokoelma Sarjoja oli tärkeä etappi Hellaakosken runoilijan tiellä. Kokoelmassa hänessä herää jälleen henkiin kokeilija ja sen mietiskelevät runot etenevät pitkinä parlandosäkeinä liikkuen asiantuntevasti suomalaisessa maisemassa. Runoilija ikään kuin liukenee maisemaansa ja pienet yksityiskohdat kasvavat merkityksellisiksi täyttäen koko näkökentän. Esimerkiksi runossa ’Maalari’

Kokonaisen päivän elin
maisemaa,
janoavin silmin koskettelin
puita, kukkulaa,
illansuussa vasta kuvan tehden:
koivunlehden.

Ks. Laitinen Kai, 1991, Suomen kirjallisuuden historia, s. 386–391; Suomen kirjallisuushistoria 2, 1999, Rojola Lea (toim.), s. 208–209, 310