Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Kansankuvaajia

tekijä: Juha Matti Nikolai Teppo Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.53

Suurlakon jälkeen vallassa olleen lyriikan rinnalle alkoi nousta uutta vahvaa proosakerrontaa. Vuosisadanvaihteen molemmin puolin aloittaneen kirjailijasukupolven tuotannosta valtaosa on kansakuvausta. Tähän klassikoita tuottaneeseen prosaistipolveen lasketan kuuluvaksi kymmenkunta kirjailijaa. Heidän tuottamansa kansankuvauksen pääpiirteet ovat karkeasti: luonnon läheisyys niin ystävänä kuin vihollisena, demokraattinen ihmiskäsitys, tavallisen ihmisen merkityksen perusta on hänen oma käsitys ihmisarvostaan, vaatimus yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, päähenkilöt ovat individualistisia ja epäsosiaalisia sekä jo Ahosta asti suomalaisen kansankuvauksen läpi käyvänä tunnuspiirteenä huumorin ja realismin yhdistyminen. Tietenkään nämä piirteet eivät toteudu puhtaina tarkasteltaessa yksittäisen kirjailijan tuotantoa, mutta näiden seikkojen kautta voidaan nähdä missä ja miten suomalaisen proosan suuri traditio kulkee.

 

Johannes Linnankoski (1869–1931) ja Maila Talvio (1871–1951) aloittivat uransa vuosisadanvaihteessa. Heidän tuotantonsa sopii kansankuvauksen traditioon vain osittain ja heidän voi nähdä noudattavan sitä idealistisemmin kuin monen muun. Alkutuotannossaan he ilmentävät uusromantiikan piirteitä ja myöhemmin heidän työnsä voi nähdä vastareaktiona kirjallisuutemme väsähtäneitä äänenpainoja vastaan. Heidän tuotantonsa eroaa toisistaan, mutta samaa siinä on se into ja palo, jolla he tarttuvat aiheisiinsa.

 

Linnankosken tuotannossa alkoi korostua maaseudun tervehenkisyys ja jo romaanista Laulu tulipunaisesta kukasta (1905) aikalaisvastaanotto painotti teoksen suomalaisuutta. Tämä tarkoitti heille sekä luontokuvausta että talonpoikaisuutta. Vuonna 1908 ilmestynyt romaani Pakolaiset on klassikko, joka liittyy monessa suhteessa suomalaisen proosan suureen perinteeseen kuitenkin vailla huumorin kevennystä. Talvion laajan tuotannon (liki 50 teosta) alkupuolella hänellä oli taipumus asettaa rinnakkain erilaisia moraalikäsityksiä – yksinkertainen perinteeseen liittyvä maalaiselämä ja juureton, turmeleva kaupunkilaisuus. Kansankuvauksen traditio näkyi hänen tuotannossaan selvimmin torpparikysymykseen pureutuneessa romaanissa Pimeänpirtin hävitys (1901). Siinä Talvio asettaa vastakkain turmeltumattoman kansan ja vastuuttoman yläluokan.

 

Kyösti Wilkuna (1879–1922) aloitti uransa kansanelämää kuvaavilla novelleilla 1907. Hänen tuotannostaan mieliin on paremmin jäänyt hänen historialliset romaanit ja novellit, oman aikansa kuvausten jäädessä varjoon. Kuitenkin lähes kaikissa Wilkunan teoksissa näkyy sama ajatus oman suomalaisen laadun löytämisestä ja erottuminen näin muista kansoista.

 

Selvemmin kuin kolmella edellisellä kirjailijalla vuoden 1905 jälkeen alkanut muutosprosessi näkyi Joel Lehtosella (1881–1934), Ilmari Kiannolla (1874–1970) ja Maria Jotunilla (1880–1943). Heillä kaikilla teostensa ihmiskäsitys ja väritys poikkeaa vahvasti edeltäjiensä tuotannosta. He eivät ole myöskään yhtä idealistisia kuin Järnefelt, Linnankoski ja Talvio. Lisäksi kaikkien alkuvaiheen tuotannosta voi nähdä uusromanttisia piirteitä ja kaikille vuoden 1918 tapahtumat olivat suuri järkytys. Lehtosen kansankuvaajan luonne korostuu varsinkin teoksissa Kuolleet omenapuut (1918) ja Putkinotko (1919–1920), joissa henkilöt ja heidän välinen kanssakäyminen kuvastavat ajan yhteiskunnallista tilannetta. Vahvemmin Lehtosen yhteiskunnan tarkastelu näkyy Putkinotkossa, sillä se syntyi Kuolleet omenapuut  teoksen novellien pohjalta. Kansankuvauksen piirteistä Lehtonen toteutti tuotannossaan myös vahvaa luontokuvausta, joka pehmensi tapahtumien tummia puolia.

 

Kiannon kansankuvaukset Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924) asetetaan usein Lehtosen Putkinotkon rinnalla, koska ne ovat hyvin samankaltaisia aihepiiriltään ja osittain henkilötyypeiltään. Pohjimmiltaan kirjailijat kuitenkin eroavat toisistaan. Kianto on paljon Lehtosta egosentrisempi itsensä tunnustaja, huomion vaatija ja julkinen poleemikko. Kianto oli tuottelias kirjailija, jonka tuotannosta erottuvat selkeästi Punainen viiva kiinteytensä ja Ryysyrannan Jooseppi rehevyytensä ansiosta. Punainen viiva oli sekä ajankuvausta (vuoden 1907 yleiset eduskuntavaalit) että se näytti sen kuinka ankarissa oloissa ihmiset voivat elää ja minkälaista voimaa taistelu luontoa vastaan vaati. Ryysyrannan Jooseppi on kantaaottava kuvaus suomalaisesta köyhyydestä ja sen syistä. Se on avoimesti yhteiskuntakriittinen ja myös siinä nousee esiin herrojen ja kansan välinen ristiriitainen suhde.

 

Lehtosen ja Kiannon tavoin myös Maria Jotuni osasi yhdistää huumorin ja kriittisen elämän tarkastelun, jopa niin hyvin, että häntä pidettiin pitkään voittopuolisesti humoristina. Jotuni ei ollut yhteiskunnallisissa kannanotoissaan yhtä haastava kuin aikalaisensa. Teoksissaan hän ennemminkin totesi ihmisten pikkusieluisuuden ja itsekkyyden. Jotunille yhteiskunnalliset vastakohdat olivat staattisia ja valmiina olevia elementtejä, jotka nokkela osaa kiertää ja joihin yksinkertaisempi törmää. Yhteiskunnallinen problematiikka muuttuikin Jotunilla yksilön moraaliseksi ongelmaksi. Jotuni kuvasi kansaa nimenomaan naisen ja miehen välisen suhteen kautta. Hänelle maailma on sukupuolten välistä taistelua, jossa oikeilla vaihtokaupoilla saattoi päästä parempaan asemaan. Tällaisia kuvauksia on esimerkiksi novellikokoelma Suhteita (1905), romaani Arkielämää (1909) sekä näytelmä Miehen kylkiluu (1914).

 

Maiju Lassilan (1868–1918) kohdalla on vaikeaa sijoittaa häntä oikeaan kansakuvauksen lajiin jo pelkästään hänen monien eri tekijännimiensä vuoksi. Parhaiten hänet tunnetaan kuitenkin humoristisena ja näennäisen harmittomana kansankuvaajana juuri nimellä Maiju Lassila. Kansankuvauksena hänen alkutuotantoonsa kuuluva teos Tulitikkuja lainaamassa (1910) oli täysosuma, vaikka Lassila kielsikin teoksen taiteelliset pyrkimykset torjuessaan siitä hänelle myönnetyn valtionpalkinnon. Romaanissa Lassila hävittää maalaiselämään ja talonpoikaisuuteen yhdistetyt vakavuuden ja hartauden piirteet. Tulitikkuja lainaamassa tuo eteemme maailman, jossa toimintaa ohjaa vain materiaaliset arvot. Maalaisyhteisö muuttuu näin yhtäkkiä pelikentäksi, jossa merkitsee vain omaisuus ja ihmisten välinen yhteys on katkennut kokonaan. Tulitikkuja lainaamassa on Lassilan huippusuoritus, jota lähelle pääsee ehkä vain yksi teos, Liika Viisas (1915), joka on parodia ahtaasta uskonnollisesta maailmankuvasta.

 

Frans Emil Sillanpää (1888–1964) korosti monesti nuoruutensa luonnontieteellisiä opintojaan sillä, että näin hänen teoksissaan oli oikeaa tietoa eikä vain keksittyjä kuvauksia. Hänen romaaninsa Elämä ja aurinko (1916), Hurskas kurjuus (1919) ja Nuorena nukkunut (1931) kertoivat vähäpätöisistä kansanihmisistä, joiden elämä saattoi kuitenkin olla hyvin arvokasta ja siitä miten pienikin kohtalon oikku voi muuttaa elämän. Näin tarkasteltuna Sillanpään romaanit ovat osa suomalaista kansankuvauksen traditiota, mutta ne poikkeavat kuitenkin sävyltään monista edeltäjistään. Hänelle luonnon ja ihmisen välinen suhde on luonnollinen. Sillanpään henkilöissä vaikuttaa sama yhteinen ja suunnaton elämänvoima, joka vaikuttaa myös luonnon elämään. Jos ihmiset ovatkin yhteiskunnalliselta kannalta irrallisia, heidän hapuilunsa ymmärtää hyvin, kun heitä tarkastelee osana luontoa.

 

Volter Kilpi (1874−1939) näytti pitkään jäävän Suomen kirjallisuuden historiaan puhtaimpana 'vuosisadan vaihteen romantikkona' teoksiensa Bathseba (1900), Parsifal (1902) ja Antinous (1903) ansiosta. Hän kuitenkin muutti tyyliään yllättäen vuonna 1933 romaanillaan Alastalon salissa. Nyt Kilpi kuvasi kotiseutuaan, lounais-Suomen saariston talonpoikia ja sama aiheisto jatkui teoksissa Pitäjän pienimpiä (1934) ja Kirkolle (1937). Kilpi kuvasi kansaa aivan uudenlaisella kielellä, jossa jokainen virke oli ladattu täyteen. Hän otti käyttöön myös modernin hidastetun tekniikan, joka perustui sekä sisäiselle monologille ja henkilöiden ajatusvirran toistolle että pikkutarkkaan miljöökuvaukseen. Kilpi etsi omalla tavallaan kadonnutta aikaa ja halusi säilyttää näin muistissa kotiseutunsa menneisyyden.

 

Myös Kilven aikalaisen Sakari Pälsin (1882−1965) proosakieli poikkesi normaalista ja myös hän kartoitti mennyttä aikaa tukeutuen lapsuusmuistoihin. Pälsi kuvasi 1800-luvun lopulla eläneen maalaispojan elämää teoksessaan Ja sitten äiti antoi minulle tukkapöllyä (1931). Pälsi kuvasi kansaa omintakeisella humoristisella kielellään, mutta osasi myös asiatyylin, jolla kirjoittikin monia esseitä maaseudun elämästä.

 

Aino Kallaksen (1878−1956) ja Heikki Toppilan (1885−1963) tuotannossa voi nähdä myös kansankuvauksen piirteitä, mutta kuten Kilvellä, myös heillä on niin vahva oma tyyli, että aiheet tahtovat jäädä sen alle. Heidän kansankuvaustaan voi kutsua myyttiseksi, sillä kummallakin aiheistoon liittyy esimerkiksi kansantarustoon liittyviä elementtejä. Kallas etäännytti kerrontaansa Virolaiseen kuvastoon ja Toppila käytti materiaalinaan vanhoja suomalaisia kansantarinoita. Kumpikin pureutui syvälle myyttien ja tarinan syövereihin, joiden kautta he kuvasivat kansaa. Kallas keskittyi kuvaamaan ihmismielen kaksinaisuutta esimerkiksi teoksessaan Sudenmorsian (1928) ja Toppila kuvasi ihmisen taistelua luontoa ja oman mielensä tuhovoimia vastaan muun muassa teoksessa Päästä meidät pahasta (1931).

 

Ks. Laitinen Kai, 1991, Suomen kirjallisuuden historia, s. 310−343; Suomen kirjallisuushistoria 2, Rojola Lea (toim.), 1999, s. 173−176;