Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kehittyminen sota-ajasta vakiintumiseen

tekijä: Juha Matti Nikolai Teppo Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.53

Sota-aika tarjosi lasten- ja nuortenkirjallisuuden kehitykselle paljon ärsykkeitä ja uusia haasteita. Vanhojen tekijöiden ohella (mm. Arvid Lydecken ja Anni Swan) poikkeusoloissa syntyi paljon tilapäiskirjailijoita, jotka osallistuivat erilaisiin kirjoituskilpailuihin rahapalkintojen toivossa. Koska muusta kulutustavarasta oli puutetta, riitti lasten- ja nuortenkirjallisuudelle kysyntää. Kirjailijat eivät välittäneet juuri hioa tekstejään, koska ne kelpasivat kustantamoille sellaisenaan. Sota-aika ei vaikuttanut lasten- ja nuortenkirjojen tuotantoon ja nimikemäärät noudattelivat muutenkin koko kaunokirjallisuuden tuotantomäärien kehitystä. Sota-aika vähensi tuotantoa hiukan, mutta sen jälkeen suuntaus on ollut nouseva.

 

Lasten- ja nuortenkirjallisuudella on eri aikoina ollut erilainen merkitys, ja kiinnostus sitä kohtaan on vaihdellut niin kirjallisen kentän kuin koko yhteiskunnan suhteen. Kun lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitys kansallisena kasvattajana väheni 1800-luvun lopussa, väheni myös kustantajien ja asialleen omistautuneiden kirjailijoiden mielenkiinto. 1950-luvun alkuun asti lasten- ja nuortenkirjallisuus kantoivat mukanaan käyttökirjallisuuden leimaa. Kirjojen tärkeimmät ominaisuudet olivat kasvattavuus, opettavaisuus ja sodan aikana myös propagandistisuus esteettisten arvojen jäädessä toissijaisiksi. Osaksi kansallisbibliografian kaunokirjallisuus osuutta lasten- ja nuortenkirjallisuus liitettiin vasta 1949. Ennen tätä vuotta se oli luokiteltu kasvatuksellisen aineiston yhteyteen.

 

1920- ja 1930-luvuilla suosittiin historiallisia seikkailuromaaneja, joille oli ominaista isänmaallinen ja kasvattava tendenssi sekä avoin ryssäviha. Sodan myötä lasten- ja nuortenkirjat mukautuivat välittämään ajankohtaisia tilannekatsauksia suoraan rintamalta. Nuorten kirjat valjastettiin maanpuolustushengen lietsomiseen ja sota esitettiin seikkailuna, tervetulleena lomana koulun kurimuksesta tai jopa puhtaana leikkinä. Kriittistä ja hengeltään pasifistista kirjallisuutta ilmestyi vasta, kun Lasse Raustelan talvi- ja jatkosotaan ajoittuva kuusiosainen Taivaansavut-sarja ilmestyi 1979–1989. Satukirjoissa ei sotaviittauksia juuri ollut sillä aikalaiskritiikki tuomitsi ne jyrkästi. Kuitenkin sotavuosina ilmestynyt vähälukuinen pikkulasten kuvakirjallisuus hyödynsi sodan kuvastoa vapautuneemmin.

 

Sota-aika synnytti paljon nyt jo unohtuneita kirjailijoita, jotka unohdettiin luultavasti liian tarkan ajan- ja miljöönkuvauksen vuoksi. Aikansa menestys oli Yrjö Kokon vuonna 1944 ilmestynyt Pessi ja Illusia, jonka maine johtui kuitenkin ensisijaisesti aikuislukijoista. WSOY halusi tehdä kirjasta näyttävän juhlakirjan ja sitä myytiin kahdessa viikossa yli 40 000 kappaletta. Pessillä ja Illusialla oli aika vähän tekemistä lastenkirjallisuuden kanssa, mutta se vaikutti kuitenkin viiveellä satuperinteen uudistumiseen erityisesti 1950-luvulla. Sodan päätyttyä lasten- ja nuortenkirjojen läpinäkyvin tendenssihakuisuus taittui ja näkökulma alkoi keskittyä enemmän yksittäisen nuoren kasvuun ja hyvinvointiin.

 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden asema alkoi vakiintua jo 1940-luvun lopusta alkaen. 1940–1950-luvuilla jouduttiin tekemään kuitenkin paljon kompromisseja, jotta lasten- ja nuortenkirjallisuus pysyisi hengissä ristiriitaisten vaatimusten puristuksessa. Kirjojen haluttiin olevan moraaliltaan moitteetonta, hengeltään myönteistä ja tyyliltään arvostelun kestävää. Esteettisyyden samanaikaiset ja osittain toisensa kumoavat pyrkimykset johtivat siihen, että kirjailijat alkoivat tehdä sellaisia kirjoja, joita yleisö oli tottunut lukemaan. Toisaalta lasten- ja nuortenkirjallisuudelle oli tyypillistä konservatiivisuus, sitoutuminen kirjoitusajankohdan tai jo sivuutetun yhteiskunnallisen tilanteen arvoihin ja asenteeseen. Vaikka uusia lajityyppejä ja kerrontakonventioita ilmestyi, muuttuivat vanhat ennakkoluulot hitaasti.

 

Kuten muussakin kirjallisuudessa myös lasten- ja nuortenkirjallisuudessa oli 1950-luvulla häivähdys modernismia. Vuosikymmenen alku oli monelle kirjailijalle välitilaa, jossa fantasiasta tuli tärkeä apuväline uudistaa kieltään ja maailmankäsitystään. Modernismia lastenkirjallisuuteen toivat aiemmin aikuiskirjailijoina tunnetut tekijät, koska heillä oli lavea käsitys kirjallisesta traditiosta ja kansainvälisistä virtauksista. 1950-luvun aikuiskirjailijoiden satunnaiset ja pidempiaikaiset vierailut lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella selittyvät osin sillä, että WSOY perusti 1953 ensimmäisenä lasten- ja nuortenkirjallisuus osaston. Myös kilpaileva kustantamo Otava eriytti lasten- ja nuortenkirjat omaksi osastokseen 1950-luvun lopulla. Modernismi näkyi lasten- ja nuortenkirjallisuudessa kuitenkin vain hyvin hentona, joskin hyvin tiedostettuna piirteenä, mutta yhtenäisestä suuntauksesta ei voi puhua.

 

Moni 1950-luvulla aloittanut lastenkirjailija halusi tehdä pesäeron vanhaan, valistukselliseen lastenkirjallisuuteen. Yksilähtökohta uudelle lapsikäsitykselle sekä toisinnäkemiselle oli Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun suomennos 1946. Toinen lastenkirjallisuuden laajentuneesta alueesta muistuttava kirja oli Antoine de Sait-Expéryn Pikku Prinssin suomennos 1951. Suuri tekijä lasten- ja nuortenkirjallisuuden vakiintumiskehityksessä oli myös sanomalehtikritiikin suopea suhtautuminen. Varsinkin Helsingin Sanomien kritiikki on muokannut lasten- ja nuortenkirjallisuuden kaanonia.

 

Lasten- ja nuortenkirjallisuus vakiintui hitaasti, koska myös muu kirjallisuus oli käymistilassa. Se vakiinnutti kuitenkin paikkansa 1950-luvun loppuun mennessä. Nyt lapset ja nuoret nähtiin aktiivisina toimijoina, joita tarkasteltiin yksilöinä. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden vakiintuminen vahvistui vielä 1960–1970-luvulla, kun siinä voimistui uusvalistuksellinen suuntaus. Lapsia ja nuoria ei ollut enää varaa jättää kokonaan kirjallisen keskustelun ulkopuolelle.

 

Ks. Suomen kirjallisuushistoria 3, 1999, Lassila Pertti (toim.), s. 133–147