Lyriikan moderni 1950-luku
1950-luvun mieltäminen kirjallisuuden modernismin läpimurto vuosikymmeneksi vakiintui aikalaiskeskusteluissa ja kritiikissä jo varhain. Voimakkaimmin ja nopeinten lajeista uudistui lyriikka, jonka muotokieli ja sisältö kokivat muutoksen. Lyriikan uudistumisen taustalla olivat vaikuttamassa T.S. Eliot, jonka kokoelman Autio maa suomennos vuonna 1949 oli käänteentekevä, myös runoilija Ezra Poundilta saatiin jonkin verran uusia virikkeitä. Sen sijaan ranskalainen runous ja surrealismi jäivät lähes tuntemattomiksi. Ulkomaisten vaikutteiden lisäksi myös vanhemmat suomalaiset lyyrikot vaikuttivat uuteen runoilijapolven. Vaikutteita ammennettiin lähinnä Aaro Hellaakoskelta, P. Mustapäältä ja osaksi Viljo Kajavalta sekä Aale Tynniltä.
Vuosi 1949 oli taitekohta, jolloin lyriikka lähti kohti modernismia. Tuona vuonna astui esiin joukko uusia uria hakevia runoilijoita ja parin vuoden kuluttua tätä joukkoa seurasi suurempi nuorten lyyrikoiden aalto. Voitiin puhua runouden vallankumouksesta, joka tapahtui Suomessa kuitenkin hyvin maltillisesti, koska nouseva sukupolvi oli enemmin kriittistä kuin kapinallista. Uusien runoilijoiden joukossa oli paljon naisia, mikä johtui luultavasti sotavuosista. Nuorten runoilijoiden ryhmittymälle oli ominaista se, että he olivat keskenään hyvin erilaisia, eivätkä muodostaneet yhteistä, kiinteää ryhmää. Tällöin heillä ei ollut myöskään yhteistä ohjelmallisuutta, koska eteenpäin pyrkivät nuoret olivat saaneet eheyteen pyrkivistä, yhtenevistä järjestelmistä kyllikseen. Ryhmää kuitenkin yhdisti saman vastarinnan kokeminen. He tunsivat vanhan runotyylin riittämättömäksi, koska vanha maailma oli kaatunut ja runoilijan rooli muuttunut. Osmo Hormia on nimittänyt ilmiötä subjektivismin läpimurroksi.
Lyriikan uudesta muodosta keskusteltiin kiivaasti myös lehdistössä 1940–1950-lukujen vaihteessa ja vielä 50-luvun puolivälissäkin nostettiin esiin kysymys modernin lyriikan hämäryydestä ja sen kulttuurisesta merkityksestä tai merkityksettömyydestä tavallisen lukijan kannalta. Kiistely modernin runon hämäryydestä päättyi, kun Parnasson päätoimittaja vaihtui Aatos Ojalasta Kai Laitiseen. Myös runoilijat itse kommentoivat modernia runoa lehdistössä ja esimerkiksi Eeva-Liisa Manner analysoi omaa runoaan ”Bach” Parnassossa artikkelissaan ”Moderni runo”.
Miten lyriikka sitten muodollisesti uudistui? Säännöllinen rytmi ja loppusoinnut väistyvät vapaan mitan tieltä ja tässä huolestuneet sivusta katsojat ja holhoajat näkivät oireen koko runouden lopusta tai kansallisesta vaarasta. Kuvasta tuli runon tärkeä elementti ja se nähtiin nimenomaan itsenäisenä. Kuva oli osa runon ”minänmaailmaa” eikä mikään kuvauksen katkelma maailmasta yleensä. Runon auditiivisuus jäi vahvan kuvan jalkoihin ja kuva säilyttikin asemansa, joskin myös epämääräisyytensä ja monikäyttöisyytensä, 1950-luvun poetiikassa. Vapaan rytmin ja kuvan ohella runo koki myös muita muutoksia: runon aihealue laajeni, arkiset motiivit ja puhekielen sanonnat tulivat mukaan runokieleen.
Vapaa rytmi ei kuitenkaan ollut aivan uusi, mutta ei vallitsevaakaan asia suomalaisessa runoudessa, vaikka sodan aikana ja 1930-luvulla kokeilevammat virtaukset olivat jääneet sivummalle. Jo klassisten muotoihanteiden kaudella mm. Katri Vala ja Arvo Turtiainen kirjoittivat vapaa rytmistä ja puheen omaista runoa. 1950-luvulla mukaan tuli kuitenkin myös uusi näkemys siitä, että runoilijan tuli olla kieltä kokeileva ja hiova älyllinen käsityöläinen pikemmin kuin inspiroitunut näkijä ja luoja. Lyyrisen minän subjektiivisuuden käsite vaati tarkentamista.
Jokaisella runoilijalla oli tietenkin oma tapansa uudistaa omaa runokieltään, vaikka edellä esitellyt piirteet löytyvät suurimmalta osalta. Heillä oli myös omat katsomukselliset ratkaisunsa esimerkiksi Eeva-Liisa Manner edusti panteismia, Helvi Juvosella esiin nousi uskonnollisuus ja Paavo Haavikon runoudessa näkyi skeptinen realismi.
Ks. Kirstinä Leena, 2000, Kirjallisuutemme lyhyt historia, s. 175–180; Laitinen Kai, 1991, Suomen kirjallisuuden historia, s. 467–505; Suomen kirjallisuushistoria 3, 1999, Lassila Pertti (toim.), s. 68–89