Mika Waltarin historialliset romaanit

by Juha Matti Nikolai Teppo last modified Apr 15, 2008 11:53 AM

Historiallinen romaani koki muutoksen 1940-luvulla, kun se ei poliittisten muutosten vuoksi voinut olla enää sitoutunut nationalismiin ja oikeistolaisuuteen kuten se teki 1930-luvulla. Uuden tyyppistä historiallista romaania hallitsi T. Vaasikiven ja Mika Waltarin hahmottelema malli. Mika Waltarin (1908–1979) historiallisiin romaaneihin lasketaan kuuluvaksi teokset Sinuhe egyptiläinen (1945), Mikael Karvajalka (1948), Mikael Hakim (1949), Johannes Angelos (1952), Turms kuolematon (1955), Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964).

 

Egyptiläinen aihemaailma oli Waltarille tärkeä aina Sinuhe egyptiläisen syntyyn saakka. Aiheisto tuotti runon, novellin, näytelmän ja lopulta romaanin. Waltari perehtyi aiheeseensa vuosikymmenien ajan niin museoissa kuin kirjallisuuteen tutustuen ja loi näin hyvät lähtökohdat suuren historiallisen romaanin synnylle. Sinuhe egyptiläisen on nähty sisältävän selkeän analogian tai piilokuvan nykyajasta ja erityisesti toisesta maailmansodasta. Markku Enval toteaa ajatuksen kuitenkin kuluneeksi, koska se jättää vaille tutkimusta piilokuvan tekniikan tai eikä kartoita analogioiden runsautta. Waltarin myötä analogiatekniikka tuli historialliseen romaaniin jäädäkseen.

 

Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim jatkoivat Waltarin historiallisten romaanien sarjaa väliin tulleiden pienoisromaaninen jälkeen. Mikael-romaaneissa liikutaan 1500-luvulla ja kertoja-päähenkilö on muista Waltarin historiallisten romaanien poiketen suomalainen. Karvajalassa Waltari kuvaa kristillistä Eurooppaa ja Hakimissa liikutaan islaminuskoisten Ottomaanien valtakunnassa eli Turkissa. Romaanien asetelma poikkeaa suuresti faaraoiden Egyptistä niin lähteiden runsaudessa kuin aikakauden yleisen tuntemuksen suhteen. Waltari kuvaa romaaneissa Mikaelin vaiheiden kautta oman aikamme Euroopan muotoutumista hypäten kuitenkin löytämistään murroskausissa suoraan vanhimmasta nuorimpaan. Mikael-romaanien kerrontaa hallitseva tyylipiirre on ironia, joka on määrältään ja asteeltaan ylittämätöntä verrattuna muihin Waltarin historiallisiin romaaneihin.

 

Waltarin Johannes Angelos ja Nuori Johannes romaaneista on ensiksi mainittu autorisoidussa kaanonissa Johannes-romaani, koska kirjailija itse hylkäsi ensin kirjoittamansa Nuoren Johanneksen, joka julkaistiinkin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Johannes Angelos poikkeaa sarjan muista romaaneista ja sen myötä historiallisen romaanin rakennekaavio uudistui. Waltarin oli vaikeaa päästä tähän uuteen romaanityyppiin ja hän kirjoitti romaanista hyvin monia ja toisistaan poikkeavia versioita. Ensi versio oli juuri Nuori Johannes, jonka jälkeen hän onnistui syntetisoimaan kokeilemansa muodot Johannes Angelosiin.

 

Johannes Angelos on päähenkilönsä vajaan puolen vuoden ajan pitämä päiväkirja Konstantinopolin valloituksen talvesta ja keväästä 1453. Romaanin perustunteena on vakavuus ja paatos, huumoria ja ironiaa sekä sanalaskuja esiintyy tuskin ollenkaan. Romaani on sadunomainen, runollinen, pateettinen, traaginen ja tuonpuoleiseen kurkottava eikä niinkään ajassa vaelteleva kronikka kuten esimerkiksi Mikael-romaanit. Selkeä ulkoinen muutos Johannes Angelosissa verrattuna muihin on laajuuden supistuminen. Tyyli on iskevämpää, kuvaus ekonomisempaa, varsinaisesti on kuvattu aika vain vajaa puoli vuotta, paikka kokoajan sama ja konflikti kiistaton.

 

Johannes Angelosin lukijoilla oli tieto Nuoren Johanneksen olemassa olosta, sillä Waltari kertoi asiasta romaanin kansiliitteessä. Waltari jätti julkaisematta Nuoren Johanneksen, koska Johannes Angelos tyydytti paremmin hänen kunnianhimonsa. Kuitenkin kun Nuori Johannes julkaistiin kirjailijan kuoleman jälkeen, ei kenellekään ollut epäselvää ettei se olisi ollut keskeneräisenäkin julkaisuvalmis. Romaanissa lukijoita kiinnostavat nimenomaan sen erot ja lisät Johannes Angelokseen verrattuna sekä antaahan se myös kuvan kirjailijan luomisprosessista. Nuori Johannes tekee poikkeuksen sääntöön, että Waltari ensin opiskeli aineistonsa ja vasta sen jälkeen kirjoitti romaanin ilman muistiinpanoja. Romaani sisältää laajoja siteerauksia kirkkohistoriallisista dokumenteista toisin kuin Johannes Angeloksessa. Nuoressa Johanneksessa on kolme aluetta, jotka ovat merkittävä lisä verrattuna Johannes Angelokseen: rakkauskuvausten aistivoimaisuus, kirkolliskokousten ympärillä kukoistava irstauden satiiri sekä kirkkojen opilliset sovintoneuvottelut. 

 

Romaanissaan Turms, kuolematon Waltari siirtyy renessanssin ajasta antiikkiin. Romaani ajoittuu persialasisotiin ja sijoittuu Välimeren kulttuuripiiriin. Turms, kuolematon käsittelee etruskien ”esihistoriaa” ja ylirealismia. Etruskien historiasta on jäljellä vain satunnaista tietoa ja jäljelle jää oikeastaan vain arkeologinen todistusaineisto, jonka tulkinta on riidanalaista. Tämä antoi Waltarille vapauden käyttää mielikuvitusta kuvien tulkinnassa, koska teksti ei ollut rajoittamassa häntä. Ehkä tämän vuoksi Sinuhe egyptiläistä myöhempään aikaan sijoittuva romaani on sitä paljon enemmän yliluonnolliseen painottuva ja mystisempi. Historiallisten romaanien sarjassa Turms, kuolematon liittyy mystisyydessään Johannes Angelokseen ja nämä muodostavat yhdessä Waltarin kehityksessä mystiikan huipentavan jakson. Turms, kuolematon sisälsi myös lukuisia intertekstuaalisia viitteitä muihin Waltarin romaaneihin sekä myös Waltariin itseensä.

 

Waltari sukelsi romaaneissaan Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset kristinuskon synty- ja alkuaiheisiin. Romaanit kattavat yli 1200 sivua isän ja pojan, roomalaisten Markus ja Minutus Manilianuksen kerrontaa. Valtakunnan salaisuudessa kertojana on Markus Mezentius Manilianus, jonka keväällä 30 jKr. kirjoitetuista 11 kirjeestä romaani koostuu. Markus on hellenistisen kulttuurin kasvatti, joka perinnön aineellisista huolista vapauduttuaan etsii kestävää totuutta. Kerronta kulkee Aleksandriasta Palestiinaan ja loppuu päätökseen lähteä Damaskukseen. Matkan voi nähdä myös katsomuksellisena: hellenistisestä juutalaisen kautta kristilliseen maaperään. Valtakunnan salaisuus kuvaa Jeesuksen vaiheet ristiinnaulitsemisesta ylösnousemukseen ja ilmestymisen kautta taivaaseen astumiseen, jota seuraa Pyhän hengen vuodattaminen.

 

Ihmiskunnan viholliset ilmestyi jatko-osaksi Valtion salaisuudelle ja se jäi Waltarin viimeiseksi romaaniksi. Nyt kertojana on Markuksen poika Minutus ja se käsittää vuodet 46–79 jKr. Väliin jäävä 16 vuoden aukko täytetään lukijalle muistikuvin. Pojan romaanissa isä on vielä tärkeä henkilö. Hänestä tulee Rooman senaattori ja hän tuhoutuu Neron toimesta puolustaessaan senaatissa kristittyjä. Ihmiskunnan vihollisen voi nähdä joko uhmaavan lukijaa tapahtumien runsaudella tai sitten romaani näyttää viimeisen kerran Waltarin suvereenin kysyn rakentaa historiallinen romaani.

 

Sinuhe egyptiläinen aloitti Waltarin historiallisten romaanien sarjan, jonka muoto oli historiallisen epiikan lisäksi yhdistelmä seikkailu-, veijari-, kehitys- ja aateromaania. Sarjassa aikakausi vaihteli, henkilökuvaus varioitui koetellun ja vakiintuneen kuvion puitteissa ja kerronnalliset ratkaisut tukivat minäkerronnan mahdollisuuksia. Yhteisiä piirteitä sarjan kaikille romaaneille on ainakin minäkertojan käyttäminen, kaikista kuvastui Waltarin pääteema idealismin ja realismin jännitteinen ristiriita sekä luonnollisen ja yliluonnollisen välinen ristiriita. Lisäksi romaanien sankarit ovat tavallaan saman hahmon inkarnaatioita siinä mielessä, että heissä kirjailija tutkii aina uudessa historiallisessa tilanteessa samoja asioita. Kaikki romaanit ovat monitasoisia ja kaikissa niissä Waltari käytti samaa metodia eli hän tarvitsi esineitä, karttoja jne. ei niinkään luodakseen kokonaiskuvaa vaan löytääkseen sytyttäviä yksityiskohtia.

 

Ks. Envall Markku, 1994, Suuri illusionisti. Mika Waltarin romaanit, s. 175–215, 259–381; Suomen kirjallisuushistoria 3, 1999, Lassila Pertti (toim.), s. 126–127