Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Sodansukupolvi vaikuttaa ja antaa esimerkin seuraajilleen

tekijä: Juha Matti Nikolai Teppo Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.53

Ennen sotaa tai sen aikana aloittaneet kirjailijat pyrkivät rakentamaan eri keinoin oman suojavarustuksensa ajan epävarmuutta vastaan sekä voittamaan sodanjälkeisen depression ja pettymyksen tunteen. Lauri Viidan (1916–1965), Jorma Korpelan (1910–1964) ja Juhani Mannerkorven (1915–1980) vaikutus tai ehkä pikemminkin esimerkki muodostui tärkeäksi seuraavalle sukupolvelle. He eivät pyrkineet väkivalloin voittamaan eivätkä kieltämään ajalleen tyypillisiä piirteitä. Nämä kirjailijat eivät valinneet myöskään verkkaisen sopeutumisen tietä Eila Pennasen tapaan. He hyväksyivät epävarmuuden ja vastakkaisten elementtien olemassaolon omassa ajassaan, vaikka kylläkin pelästyivät havaintojaan. Viita kokosi ristiriitaisista tekijöistä synteesin, jonka Korpela ja Mannerkorpi ottivat analyysinsä lähtökohdiksi.

 

Lauri Viidan aloittaessa lyyrikkona hän löysi heti oman tyylinsä. Esikoiskokoelma Betonimylläri (1947) herätti suurta huomiota. Siinä suomalaiseen lyriikkaan astuu mies, joka on elättänyt itsensä työmiehenä ja jonka käsissä runokieli muovautuu aivan uuden näköiseksi ja saa puheenomaista nasevuutta ja vauhtia. Viidan tyylissä oli piirteitä, joita Kai Laitinen kutsuu nerokkaiksi. Hänellä alkuvoimaan yhdistyy tuore näkemistapa ja omintakeinen, luonteva ilmaisukyky. Viita vaati runolta paljon, hän ei halunnut tehdä vain korvakoruja. Hän ei kavahtanut esittää runoissaan kokonaisia maailmanselityksiä, ja oli muutenkin mieltynyt sellaisiin suuriin romanttisperäisiin abstrakteihin käsitteisiin ja sanoihin, jotka modernismi halusi hylätä.

 

Kuten Betonimyllärissä myös romaanissaan Moreeni (1950) Viita kuvaa yksinkertaisia, elämää eteenpäin vieviä rakentajia. Moreeni kuvaa myös muunnellen Viidan omaa perhettä ja hänen omaa henkistä kasvuaan. Viita yhdistää romaanissa kansankuvauksen ja työläisromaanin, jotka vielä 1930-luvulla käsitettiin erillään. Viidan viimeinen romaani Entäs sitten, Leevi (1965) ennusti uutta tulemista, mutta jäi vahvasti Moreenin varjoon, vaikkakin romaani sisälsi mielenkiintoista omaelämäkerrallista ainesta sekä Viidalle tyypillistä mietiskelyä.  Sen sijaan proosan välissä syntyneet runokokoelmat Kukunor (1949), Käppyräinen (1954) ja Suutarikin, suuri viisas (1961) olivat täysipainoista ja vahvaa runoa. Viita ei saanut lyyrikkona suoranaisia seuraajia, koska hänen tyylinsä oli niin omaperäinen. Enemmänkin hänen vaikutuksensa näkyy prosaistina ja hänen jäljissään nousikin joukko kotikaupunkinsa Tampereen työväen piiristä lähteneitä realistisia kertojia.

 

Vaikka Viitakin kyseli paljon, teki Jorma Korpela sitä niin paljon enemmän ja raskaammin, että kyselyistä muotoutui hänen taiteensa perusta. Korpela oli kokenut sodassa hermojärkytyksen, joka oli yksi syy tarpeeseen kysellä. Tämä johti hänet pohtimaan kärsimyksen, syyllisyyden, vastuun ja sovituksen ongelmia kaikissa romaaneissaan. Esikoisromaanissaan Martinmaa, mieshenkilö (1948) kaava on jo selvä. Hyvää tarkoittava idealisti sotkee asiansa peripohjin ja huomaa, että ei enää tunne itseään ja motiivejaan. Tohtori Finckelmannissa (1952) idealistista on kasvanut vaarallinen yli-ihminen, joka terrorisoi ympäristöään ja joutuu maksamaan tästä kovan hinnan kaikkien ihmissuhteidensa katketessa. Tohtori Finckelman on Korpelan mutkikkain, kunnianhimoisin ja tyylikokeilussaan pisimmälle viety romaani. Säikähdettyään aikalaisvastaanottoa, hän siirtyy seuraavissa romaaneissaan takaisin yksikertaisempaan kerrontaan.

 

Vaikka Korpela luopui muotokokeiluistaan, pohti hän silti yhä vallan väärinkäyttöä ja nyt sota-ajan olosuhteissa. Tunnustus (1960) kertoo alaisensa tietoisesti kuolemaan lähettäneen kapteeni Lammin kamppailusta omatuntonsa kanssa ja Kenttävartiossa (1964) kertoo sodan koneiston rattaisiin joutuneen ja sinne tuhoutuvan uhrin, yksinkertaisen nostomiehen tarinan. Korpela teki muita aikansa kirjailijoita jyrkemmin johtopäätökset sodasta yksilön ja yhteisön tasolla. Hän lähtee pohdinnoissaan liikkeelle psykologiasta, mutta päätyy lopulta samaan kuin Dostojevski: ihmisessä on monta minää, jotka kamppailevat keskenään ja viihtyvät silti rinnan. Vaikka Korpela palasikin Tunnustuksessa takasin vanhaan ilmaisuun, ehti hän silti antaa kuitenkin Tohtori Finckelmanilla rohkaisevan esimerkin 1950-luvun kertojille, jotka hakeutuivat hanakasti epätavallisiin rakennekuvioihin ja pyrkivät niiden avulla ilmaisemaan asioita ja yhteyksiä, joita ei välttämättä sanota julki tekstissä.

 

Korpelan tapaan myös Juha Mannerkorven tuotannossa ilmeni ihmisen monta minää. Varhaistuotantonsa runokokoelmissa Lyhtypolku (1946) ja Ehtoollinen lasikellossa (1947) sekä novelliniteessä Niin ja toisin (1950) hänen henkilöillään on vähintään kaksi puoliskoa, toimiva ja tarkkaileva, ja näiden välillä on jatkuvaa kitkaa. Mannerkorven henkilöiden kohtalona on usein metafyysinen tuska ja yksinäisyys. Hän tarkastelee kaikissa teoksissaan ihmisen elinehtoja julmassa ja arvaamattomassa maailmassa, jonka arvaamattomimman kohdan muodostaa ihminen itse. Tuotannon kasvaessa teoreettisten kysymyksen asettelujen silmiinpistävyys vähenee ja taiteellisen hahmotuksen määrä kasvaa.

 

Mannerkorven psykologinen mielenkiinto, jonka taustalla hänellä on alan opintoja ja joka ilmeni aluksi hiukan teoreettisina asetelmina, laajenee nyt yleisluontoisemmaksi ihmismielen tarkasteluksi. Tämän suunnan eri vaiheita edustavat runokokoelma Kylväjä lähti kylvämään (1954), romaanit Avain (1955) ja Jyrsijät (1958) sekä Mannerkorven tärkeimmät novellit sisältävä kokoelma Sirkkeli (1956). Myöhemmin kirjailija otti askeleen uuteen suuntaan ja omaksui levollisemman, yksityiskohtia tarkkailevan kuvaajan osan teoksissaan: Vene lähdössä (1961), Jälkikuva (1965), Matkalippuja kaikkiin juniin (1967) ja Sudenkorento (1970), joka oli tyypillisten ja rakenteellisten ratkaisujensa puolesta Mannerkorven huikein virtuoosisuoritus. Mannerkorven merkitys lyyrikkona on ollut osaksi siinä, että hän on yhdistänyt uutta ja vanhaa, lähtenyt sarkialaisista ja hellaakoskimaisista tyylikeinoista ja edennyt modernin runouden suuntaan. Prosaistina hän taas asettuu valtaväylien sivuun ja Korpelan tavoin, ikään kuin kulki psykologisen romaanin läpi.

 

Ks. Laitinen Kai, 1991, Suomen kirjallisuuden historia, s. 457–466; Suomen kirjallisuushistoria 3, 1999, Lassila Pertti (toim.), s. 37