Sotakuvauksia ja kansallista itsetutkiskelua

Kuten toiseen maailmansotaan osallistuneissa maissa myös Suomessa kirjoitettiin sotakokemuksista. Suomen sotakirjallisuus poikkeaa kuitenkin muusta länsimaisesta kirjallisuudesta. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Suomi oli varsin hyvin erillään kansakuntien taisteluista ja toisaalta suomalaiseen sotakuvaukseen vaikuttaa pitkä kokemusperinne elämästä rajavyöhykkeellä, erilaisten kulttuuristen ja poliittisten voimavirtojen kohtauspisteessä. Tähän liittyy se, että sota on useimmiten nähty kansallisesta perspektiivistä häiritsevänä tekijänä. Sodan kuvaus on kehittynyt suomalaisessa kirjallisuudessa hyvin pitkälti realistiseen suuntaan ja siinä on kuulunut herkemmin kuin länsimaisen kirjallisuuden valtavirrassa myös pasifistiset äänenpainot.

Talvisota tuotti heti tuoreeltaan ennätysmäärän sotakirjallisuutta, mutta sen jälkeen sotakirjojen tuotanto on vaihdellut monien eri tekijöiden vuoksi. Jatkosodan jälkeen ei sotakuvauksille ollut samanlaista tilausta kuin aiemmin. Tilanteeseen vaikutti myös Neuvostoliiton kanssa tehty rauha sekä yhdessä sovittu ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus. Aluksi sotakirjallisuus keskittyi tietokirjoihin ja kaunokirjallisuudessa sodankuvaus alkoi yleistyä vasta 1950-luvulla. Tämän jälkeen kaunokirjallisuuden osuus sotakirjallisuudessa on ollut huomattava.

1950-luvun proosan kirjoittajista lähes kaikilla oli henkilökohtaisena taustanaan, tavalla tai toisella, sodan kokemus. Kirjallisuus oli järjestäytymässä uudelleen ja 1940-luvun lopulle asti kestänyt julkisuuden pitäminen tiukkojen, osin virallisten, osin epävirallisten sensuurimääräysten alla, oli murtumassa. Ensimmäisenä nuoresta kirjailijapolvesta näyttämölle astui Väinö Linna (1920–1992) romaanillaan Tuntematon sotilas (1954). Linna aloitti kansallisen itsetutkiskelun tällä jatkosodasta kertovalla romaanillaan ja hänen romaanillaan on varmasti ollut suuri merkitys siihen, että jatkosota on ollut hyvin suosittu kirjallisena materiaalina. Tuntemattomassa sotilaassa Linna löysi oman tyylinsä, joka eroaa muista samana vuonna ilmestyneistä sotakuvauksista (Unto Seppäsen Evakko ja Jussi Talven Ystäviä vai vihollisia) realisminsa, kriittisen asenteensa ja hallitun rakenteensa puolesta.

Linnan rinnalle ilmestyi myös kilpailijoita kuten Veijo Meren (1928-) Manillaköysi (1957), joka oli paljon modernistisempi teos kuin Tuntematon sotilas. Modernistista sotakirjallisuutta edustaa myös Samuli Parosen Kuolismaantie (1967), joka Meren teoksen ohella kuvaa sotaa vertauskuvana modernin maailman kaoottisuudesta. 1960-luvulla sotaromaanista tuli miesten tärkeä lukuromaani. Paavo Rintala (1930–1999) sivuaa tuotannossaan lähes kaikkia 1950-luvun proosan päälinjoja. Hänen romaaninsa Sissiluutnantti (1963) aiheutti kirjasodan, kuvatessaan lotan ja upseerin rakkautta. Rintala kehitti sotaromaanin muotoa dokumentaarisempaan suuntaan teoksellaan Sotilaiden äänet (1966), joka perustui aitoihin haastatteluihin. Jo ennen näitä teoksia Rintalalta ilmestyi kahden eri yhteiskuntaluokan ihmisen kokemuksia trilogiassa Mummoni ja Mannerheim (1960–1962).

Linna palasi trilogiassaan Täällä Pohjantähden alla (I 1959; II 1960; III 1962) historiallisen Suomen rakennusvaiheisiin. Kuvaus alkaa 1800-luvun alkupuolelta ja päätyy 1950-luvun Suomeen. Toisessa osassa Linna kertoo kansalaissodan tapahtumista ensikertaa punaisten näkökulmasta ja tämä aiheutti keskustelua aikalaistensa keskuudessa. Toisenlaisen näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin otti Meri teoksessaan Vuoden 1918 tapahtumat, jossa Meri ei anna sisällissodan luokkaristiriidoille historiallis-yhteiskunnallista selitystä. Eeva Joenpelto (1921-) taas nosti Lohja-sarjassaan esiin naisnäkökulman sekä valkoisiin että punaisiin.

Sotakuvauksia tehdään jatkuvasti ja esimerkiksi 1970-luvulla aloittaneet Reino Lehväsaho ja Eino Pietola ovat julkaisseet joka vuosi uuden kirjan. 1980-luvulla mukaan tuli Antti Tuuri, jonka romaaneissa Talvisota (1984) ja Rukajärven tiellä (1990) yhdistyy yksilöllinen ääni ja dokumentaarinen aines. Tuuri kuvasi myös elämää pohjanmaalla romaanisarjassaan Pohjanmaa. Myös Orvokki Autio (1941-) kuvasi häjyjen elämää nyt naisten näkökulmasta trilogiassaan Pesärikko. Molemmat kirjailijat viljelivät teoksissaan pohjalaista ironista huumoria. Sotakuvauksista päästiin siis jo muihin aiheisiin, joiden kautta omaa kansaa tarkasteltiin. Kalle Päätalo (1919–2000) kertoi rehellisen ihmisen selviytymistarinan ja kuvaa mökin pojan elämää yli 20-osaisessa Ii-joki- ja Koilismaa-sarjassa. Kaikki kansallista aihepiiriä käsittelevät teokset eivät olleet yhtä optimistisia kuin Päätalon tuotanto. Hannu Salama (1936-) kuvaa Finlandia-sarjassaan henkisesti ja moraalisesti särkynyttä urbaania Suomea ja sen rikkinäisiä ihmisiä.

Ks. Kirstinä Leena, 2000, Kirjallisuutemme lyhyt historia, s. 185–187; Laitinen Kai, 1991, Suomen kirjallisuuden historia, s. 506–508, 512–526, 535–538; Suomen kirjallisuushistoria 3, 1999, Lassila Pertti (toim.), s. 118–125