Skip to content. | Skip to navigation

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Suomalaista yhteiskuntaa tarkastelemassa

by Juha Matti Nikolai Teppo last modified Apr 15, 2008 11:53 AM

Sotien välisenä aikana nuoreen proosaan vaikutti kaksi kirjailijaa, jotka jäivät tulenkantajien ulkopuolelle, vaikka kuuluivatkin samaan ikäpolveen. Pentti Haanpää (1902–1957) ja Toivo Pekkanen (1905–1955) olivat molemmat itseoppineita kirjailijoita. Kummallakaan ei ollut kokemusta oppikoulusta tai akateemisesta koulutuksesta. Haanpää oli maaviljelijän poika ja Pekkanen tuli työväestön piiristä. Kummankin tuotannossa nousi omakohtainen kokemus teoreettista tietoa tärkeämmäksi. He kuitenkin pyrkivät sivistämään itseään ja avartamaan maailmankuvaansa mm. opiskelemalla englantia.

 

Haanpäätä ja Pekkasta yhdisti myös aikansa suomalaisen yhteiskunnan tarkastelu ja arvostelu sekä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ongelman pohdinta. Kummankin kirjailijan työn vaikutus ulottui pitkälle toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Heillä oli kuitenkin myös eronsa. Haanpää oli yksinäinen susi, karikatyyripiirtäjä ja ironikko, kun taas Pekkanen pohdiskeli tunnollisesti, punnitsi asioita ja arvoja. He pohtivat myös kysymystä yksilön identiteetistä eri kanteilta. Haanpäälle identiteetti ei ole pysyvä vaan vaihtelee eri roolien mukaan. Tätä kysymystä Haanpää tarkasteli teoksessaan Taivalvaaran näyttelijä (1938), jossa ihminen muodostuu omaksutuista rooleista eikä hänellä ole pysyvää ydinminää. Pekkanen hyväksyi ekspressionistien kasvuajatuksen, johon liittyy mahdollisuus eheän identiteetin löytymisestä. Hän tarkasteli identiteettiä teoksessaan Tehtaan varjossa (1932), jossa ajatuksena on, että yksilö voi kehittyä vain sivistyksen kautta kuului hän sitten työläisiin tai porvareihin.

 

Vaikka Haanpää oli aihepiirinsä puolesta – maaseudun pieneläjät, pohjolan jätkät, kulkurit – hyvin perinteinen kertoja, oli hänen tapansa, jolla hän muovasi henkilöidensä kohtaloita ja sai heistä lyhyessä tekstissä esiin jotain olennaista, aivan oma. Haanpään käytti mielellään kirjoittaessaan rakenteellista ironiaa, jonka avulla hän saattoi näyttää, kuinka kirjaimellisesti otettuna saattoi jokin laki tai systeemi kääntyä jopa itseään vastaan. Hänen kohteinaan olivat rikkaat ja itsetyytyväiset ihmiset, ’kapitalistit’, armeija ja kirkko. Haanpää nähtiin varmasti sotien välisessä Suomessa arvojen rienaajana, vaikka hän piilottikin piikkinsä sivulauseisiin ja tokaisuihin. Seurauksia koitui kuitenkin sotaväkeä arvostelleesta teoksesta Kenttä ja kasarmi (1928), joka toi Haanpäälle pitkäaikaisen porttikiellon suurille kustantajille ja kokonaan hän oli ilman kustantajaa vuosina 1930–35.

 

Haanpään tuotanto on hyvin yhtenäinen niin henkilöiltään kuin maantieteelliseltä alueeltaan, jossa teoksissa liikutaan. Hän asettaa yhä uudestaan ja uudestaan vastakkain niin talolliset ja mökkiläiset, omistavat ja omistamattomat kuin vallanpitäjät ja vallanalaiset. Joka kerta Haanpää on jälkimmäisten kannalla ja usein hänen teostensa perusasetelmaa voidaan tarkastella marxilaisen työn ja pääoman ristiriidan esitykseksi tai kapitalistisen talousjärjestelmän kritiikiksi. Yhteiskuntakriitikon ohella Haanpää oli myös armoton anarkisti, joka oli valmis epäilemään kaikkia valmiita totuuksia ja joka pelkäsi parhaanikin systeemin muuttuvan liian sitovaksi.

 

Pekkasesta tuli ensimmäinen merkittävä työläiskirjailija teoksellaan Tehtaan varjossa ja hänen sanojaan kuunneltiin yli luokkarajojen. Matti Kurjensaaren mukaan Pekkanen hyväksyttiin laajalti sen vuoksi, että hän toisaalta sopeutui maltillisesti yhteiskuntaan, ja toisaalta hänellä oli todella painavaa sanottavaa. Pekkanen yritti harkitsevasti, tasapuolisesti ja kärsivällisesti kartoittaa aikansa yhteiskuntaa ja sen vastakohtia. Useimmat teoksista sijoittuivat hänen kotikaupunkiinsa Kotkaan. Pekkanen etsi, toisin kuin ruotsalaiset proletaarikirjailijat, tiensä itse eikä minkään järjestön, kansankorkeakoulun tai ryhmän kautta. Hän pysyi myös aloillaan eikä kierrellyt maailmalla.

 

Tyyliltään Pekkanen oli asiallinen totinen, aivan toisen luonteinen kuin piikittelevä Haanpää. Mutta vaikka Pekkasen henkilökuvaus saattoi olla kömpelöä, olivat henkilöiden ratkaisut aina kiistattoman tosia ja totuudellisia. Hänen voimansa onkin siinä, että hän ei halua vangita vain ilmiöiden pintaa vaan niiden ytimen. Pekkasen henkilöt edustavat itsensä lisäksi yhteiskuntaluokkaa, aikaansa, elämänpiiriään ja niiden rajoituksia ja mahdollisuuksia.

 

Ks. Kirstinä Leena, 2000, Kirjallisuutemme lyhyt historia, s. 169–170; Laitinen Kai, 1991, Suomen kirjallisuuden historia, s. 395–401