Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Tulenkantajat ja 1920-luvun vapaat rytmit

tekijä: Juha Matti Nikolai Teppo Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.53

Itsenäistymisen jälkeen suomenkielinen lyriikka alkoi hiljalleen muuttua. Vauhti ei ollut kuitenkaan yhtä nopea kuin suomenruotsalaisella puolella. Ensimmäisiä uudistuksen tuulia oli luettavissa Aaro Hellaakosken ja Einari Vuorelan lyriikasta, vaikka he noudattivatkin vielä perinteistä tyyliä. Uuden lyyrikko- ja kirjailijapolven esiinmarssi alkoi voimakkaasti 1920-luvulla ja sen selkeä läpimurto oli Nuoren Voiman Liiton vuonna 1924 ilmestynyt albumi Tulenkantajat. Albumi vakiintui kirjailijaryhmän nimeksi ja samanniminen lehti alkoi ilmestyä vuonna 1928.

 

Tulenkantajien taustalla oli joukko nuoria kirjailijoita, joista Uuno Kailaan ja Katri Valan uudistunut runokieli oli ollut esillä jo suomenruotsalaisten lehdessä Ultrassa. Kailaan esikoiskokoelma Tuuli ja tähkä ilmestyi vuonna 1922. Samana vuonna Tulenkantajat – albumin kanssa ilmestyi Katri Valan esikoiskokoelma Kaukainen puutarha, Elina Vaaran Kallio ja Meri sekä Lauri Viljasen Auringon purjeet. Uuden lyriikan toinen vahva aalto osui vuoteen 1926, jolloin ilmestyi Yrjö Jylhän Ruoskanjäljet, Uuno Kailaan Silmästä silmään, Katri Valan Sininen ovi, Lauri Viljasen Tähtikeinu sekä antologiat Nuoret runoilijat II ja toinen Tulenkantajat – albumi.

 

Tulenkantajien joukko oli hajanainen ja varsinaista kirjallista ohjelmaa ryhmällä ei ollut, vaikka se julkaisikin ohjelmajulistuksensa Tulenkantajat – lehden näytenumerossa. Yhteistä tulenkantajille oli kuitenkin iloinen, vapautunut perusmieliala, usko ihmisyyteen ja nuoren tasavallan sekä suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen, kiinnostus uusiin ilmiöihin niin kirjallisuuden kuin tekniikankin alalla. Tulenkantajat olisivat voineet luoda oman ohjelmansa vielä 1924, mutta vuoteen 1928 mennessä se oli jo liian myöhäistä, sillä ryhmä huomasi, että mukana oli hyvin erilaisia runoilijoita. Ryhmään on laskettu kuuluvaksi ainakin Katri Vala, Olavi Paavolainen, Ilmari Pimiä, Elina Vaara, Yrjö Jylhä, P. Mustapää, Kaarlo Sarkia, Uuno Kailas, Mika Waltari, Lauri Viljanen ja Unto Seppänen. Vaikka ryhmä uudisti suomalaista lyriikkaa, ei sen vaikutus kirjallisuuden kehityksen kannalta ollut yhtä merkittävää kuin ruotsinkielisten modernistien työ oli ollut.

 

Tulenkantajien sukupolven lyriikassa oli paljon uutta ja aikalaisiaan hätkähdyttävää ainesta: vapaamittaisuutta, eksotiikkaa, erotiikkaa, elämänhurmaa, värikästä koristeellisuutta, ihmisen sisäsäisen maailman ekspressionistista ilmaisua, uuden ajan tekniikan ja uudenlaisen elämäntunteen ylistystä. He suuntautuivat kohti nykyaikaa ja uutta ihmistä. Tulevaisuuden valloittamiseen liittyi ajatus uudesta sukupolvesta, ajatus joka tuli esiin Euroopan ekspressionistisilla taiteilijoilla. Tulenkantajien voidaankin nähdä olevan ekspressionismin suomalainen muunnelma. Ajatusten taustalla oli niin kansalaissota kuin ensimmäinen maailmansota ja tulenkantajien perustuntemus oli kokemus vanhan aikakauden julmuudesta ja perikadosta sekä toisaalta utopia uudesta paremmasta ajasta.

 

Tulenkantajat tulivat tunnetuksi lyriikallaan, mutta mentäessä kohti 1920-luvun loppua, alkoi monet heistä keskittyä yhä enemmän romaanin kirjoittamiseen. Olavi Paavolainen julkaisi vuonna 1929 esseekokoelman Nykyaikaa etsimässä, joka välittää kuvaa ajan muoti-ilmiöistä kuten kubismista ja futurismista, mutta kertoo myös vakavista kulttuurista ristiriidoista, joihin sodan jälkeen törmättiin. 1920-luvun kulttikirjaksi nousi Mika Waltarin Suuri illuusioni (1928), jossa kuvataan ajan elämäntuntoja ja keskustelunaiheita.

 

Tulenkantajien muutostahto ei pysynyt kuitenkaan pitkään ryhmän muodossa vaan ajautui uusille urille. Ryhmä pysyi koossa vain lyhyen aikaa ja sen parhaimmat tuotokset eivät ole niinkään ryhmähengentuotoksia kuin yksilöllisinä saavutuksina. Tulenkantajien tyylinuudistus päättyi, kun nuoruuden kuohu asettui ja sen rinnalla tyyntyi myös taiteellinen vallankumous sekä mahdollisesti kytenyt yhteiskunnallinen radikalismi.

 

Ks. Laitinen Kai, 1991, Suomen kirjallisuuden historia, s. 368–370; Suomen kirjallisuushistoria 2, 1999, Rojola Lea (toim.), s. 206–207, 266–275