Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Kettutarinat

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.58


Faabelit eli eläinsadut eivät keskiaikana kertoneet lempeän suurisilmäisistä ja lapsia kiehtovista eläimistä; ne olivat hovielämään liittyviä petokertomuksia. Tunnetuin on Roman de Renart eli Kettu Repolaisen seikkailut (Ketturomaani). Se koostuu useiden tekijöiden kahden vuosisadan (1100 - 1300 luvulla) aikana kehittelemistä tarinoista, jotka lopulta on koottu noin 25 ketturunoon. Nämä tarinat ovat niin juurtuneet ranskankieleen, että Renard etunimi on tullut tarkoittamaan kettua.

Tuolloin myös eläinten maailma oli tarinoissa feodaalinen. Ketun vastahahmona oli susiparoni Ysengrin, karkea, aggressiivinen ja tyhmä susihahmo. Tarinoiden mielihyvä syntyi siitä, että kettu onnistui aina puijaamaan tätä ylempää säätyä edustavaa susihahmoa.

Keskiaikainen yhteiskunta on kettutarinoissa nähty alhaalta päin, rahvaan näkökulmasta. Jalopeura on kuningas, itsekäs tyranni, joka ei epäile tappaa muita eläimiä omien intressiensä vuoksi, ja silti hän ja hovin jalot eläimet vain teeskentelevät oikeudenmukaisuutta. Susi on ovela hovimies, jonka juonet kettu kuitenkin tekee tyhjiksi.

Kirjoitettu kirjallisuus oli keskiajalla kirkon ja hovin maailmankuvan mukaista: sankarieepos, ritariromaani; rakkauslyriikka olivat hovien kirjallisuutta. Kirkon suojissa kukoisti hengellinen kirjallisuus. Suullinen tarinankerronta kukoisti alemmissa kansankerroksissa, mutta aikanaan myös ne alkoivat saada kirjallisen asun. Tällaista oli esimerkiksi hilpeät ja kyyniset kaskut. Rahvaanomaisuus merkitsi erityisesti arkisten ja satiiristen piirteiden korostumista. Silti myös kaskujen maailmalla oli allegorinen puolensa, kuten keskiaikaisissa kettutarinoissa.

Kansanomaisissa eläintarinoissa tulee esille alhaalta päin luotu näkökulma tapahtumiin. Alhaisen näkökulma oli feodaalisella keskiajalla hyljeksitty alue, ja sen käyttöön otto merkitsi uusia ilmaisullisia resursseja. Tästä kertoo se, että kansan keskuudessa ns. kettutarinat olivat eräs suosituimmista tarinamuodoista.

Siirtyminen herooisesta esitystavasta kansanomaiseen suuntaan tapahtuu ensiksi lyhytmuotoisen epiikan, kertomusten eli novellien alueella. Se merkitsi arkielämän tuomista kirjallisuuteen; kansan kertomuksia, kaskuja ylemmistä, ymmärrystä jokapäiväisen elämän kommelluksille. Samalla tähän kansanomaisuuteen liittyy erilainen maku. Kun runomuotoinen muuttuu proosaksi, hovikulttuurin syrjäyttää porvarillisen joustavuuden leimaama kaupunkikulttuuri.

Aika, jolloin kettutarinat muotoutuivat, oli hovien kukoistusaikaa. Siksi näiden eläinten sanastoon kuului hovirakkauden terminologia. Mutta eläimet paljastavat aivan erilaiset asenteet lemmenpuheiden taustalta. Ylhäisen donnan roolissa on naarasleijona, kuningatar, joka pettää miestään. Ja esimerkiksi heti kun huhu kertoo kuningas leijonan kuolleen, hän on lupautumassa ketun kanssa naimisiin.

Kettu menestyy, koska hän on todellisuudentajuinen ja epämoraalinen, epäsosiaalinen. Hän on kaikissa paheissa enemmän kuin muut, ylpeä kuin leijona, ahne kuin karhu, julma kuin susi, tekopyhä kuin leijonavaimo, mutta tekee kaiken nauraen ja käyttäen hyväkseen näitä vahvempia ja arvokkaampia.

Eläimet ovat varsin kovia luonteeltaan, kukaan ei ole viaton. Jokaisella eläimellä on yksi luonteenpiirre. Ketun piirteenä viekkaus, siksi hän onnistuu aina. Nämä piirteet ovat lähtökohdiltaan allegorisia, eikä niillä ole mitään tekemisissä itse eläinlajin kanssa.

Itse asiassa kettu huiputtaa jokaista kohtaamansa eläintä käyttäen tämän omaa ahneutta hyväkseen. Siten kettu pelastautuu myös tuomioistuimen edestä.

Ovelan ketun rikkeistä kantautui pian tietoja kuningas leijonan korviin, niinpä hänet kutsuttiin kuulusteltavaksi. Ensin lähetettiin Karhu häntä noutamaan. Tullessaan ketun asunnolle karhu oli väsynyt, kettu otti hänet kohteliaasti vastaan. Kun kettu kysyy mitä tämä haluaisi syötäväkseen, karhu unohti tehtävänsä ja ajatteli enää vain hunajaa. Kettu vakuutti, kuinka hyvin nyt on sattunut, koska juuri hunajaa on juuri nyt erittäin runsaasti lähimetsässä. Niinpä kettu johdattaa karhun erään kaadetun puun luo, jota on kiilojen avulla halkaistu mutta työ on jäänyt puolitiehen. Tässä puussa on hunajaa, sanoo kettu, ja karhu työntää koko kuononsa oksanreikään. Silloin kettu tempaisee kiilat pois niin, että karhu jää kuonostaan reikään kiinni. Kettu saattaa nyt vapaasti naurella kuonostaan ansaan jääneelle karhulle.

Viimein kipeän ja nahattoman kuonon saanut karhu tuli kuninkaan luo, ja vaati kettua rangaistavaksi. Kuningas päättää lähettää seuraavaksi Hitze kissan kettua noutamaan. Kissa esitti heti asiansa, ja taas kettu kysyi oitis mitä ruokaa vieras haluaisi. Kissa ei voi olla kertomatta toivovansa hiiriä. Sattuu tietysti niin, että juuri hiiriä on runsaasti läheisessä ladossa. Niinpä kettu johdattaa kissan omalle kulkureitilleen, johon hän tietää isännän laittaneen uuden ansan. Niinpä myös kissa on pian satimessa. Niin kettu voi pitkän aikaa teeskennellä pitävänsä kissan ulinaa ilon huutoina.

Lopulta kuningas lähettää ketun enon, Grimbartin noutamaan syytettyä. Tämä tuokin viimein ketun tuomiolle. Kettu puolustautuu järkevästi ja osoittaa, että sekä karhu että kissa joutuivat ansaan pelkästään omaa ahneuttaan.

Nämä eläimet on nähty inhimillisten piirteiden ilmentyminä, siksi ne käyttäytyvät aina odotetulla tavalla ja joutuvan suoraan ahneutensa ansaan. Eläinhahmot ovat erilaisten inhimillisten syntien kokonaisuuksia, alun perin ne viittasivatkin kuolemansynteihin. Kansanomaisessa käytössä karhun kuolemansynti liittyi hunajaan ja kissan puolestaan hiiriin.

Monien rikosten perusteella kuningas tuomitsee ketun kuolemaan. Mestauspaikalla kettu haluaa tunnustaa syntinsä, ja hän kertoo laveasti kaikenlaista. Ja vakuuttaa, että vain hänen pahuutensa on syynä rikoksiin, koska taloudellisia ongelmia hänellä ei ole koskaan ollut. Tämä johtuu aarteesta, jonka hän oli löytänyt. Kuningas kiinnostuu oitis asiasta ja päästää ketun lähtemään pyhiinvaellusmatkalle Roomaan, jos hän itse saa pitää aarteen.

Kettutarinoissa elää keskiaikainen Ranska iloisena ja kujeellisena, vailla herooisia sankareita. Alhaalta katsottuna hovin maailma ei näytä lainkaan niin ylevältä paikalta kuin sankareista kertovissa tarinoissa on esitetty. Pienuus suojaa ja on iskevää, piikkeineen ja ilkeyksineen se on usein laajaa kuvausta tehokkaampaa. Faabelien valtava vaikutus rahvaan keskuudessa perustuu tälle lyhyen kertomuksen voimalle.

Kirjallisuuden kansanomaistumisen tärkeä muutos tapahtui juuri kettutarinoiden suojassa, sillä ylevät allegoriat saavat niissä ironisen ja arkipäiväisen muodon.

Lähteet:

  • Paul Phieler: The Visionary Landscape, a Study in Medieval Allegory, 1971
  • www: “Medieval Sourcebook“ Alain of Lille
  • Pyhä Franciscus ja Rouva Köyhyys suom. Seppo A Teinonen, 1982
  • Francisus Assisilainen, Kutsu köyhyyteen, suom. Seppo A. Teinonen, 1981
  • Meil artikkeleita ks. “Open Directory Project" Saint Francis of Assisi
  • C.S Lewis: Allegory of Love, 1953
  • William Langland Home Page with E-articles on Piers Plowman
  • http://www.english.upenn.edu/~lwarner