Ruusun Romaani

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.58


Ranskalaisen sydänkeskiajan kuuluisin allegorinen kertomus on Ruusun romaani (Roman de la Rose); teos jolla on kaksi tekijää. Guillaume de Lorris, jolta teos jäi kesken (1235), sekä Jean Meung, joka kirjoitti sen loppuun (1276).

Ruusu teoksen nimessä viittaa rakkauteen paitsi ruusu-symbolin, myös aikanaan yleisen latinankielisen palindromin myötä: ROSE -OSER -SERO - EROS (ruusu, kiintymys, tekeminen, lempi).

Kertomus on uni, ja tuohon aikaan unien katsottiin aina viittaavan todellisuuden kätkettyyn tasoon. Unessa nuoren aatelismiehen toive toteutuu ja hän pääsee sisälle rakkauden puutarhaan. Tuon ajan käsityksen mukaan unet olivat yleensä valheita, mutta joskus ne saattoivat olla enteitä tulevaisuudesta. Lorris käsittelee prologissaan tätä kysymystä; kuinka unia pidetään usein pelkkinä valheina, mutta ne kertoivatkin totuuden. Sitten hän vakuuttaa, että unissa on näkyjä jotka saattavat olla joko hyviä tai huonoja. Avoimeksi jää, onko hänen seuraavaksi kertomansa uni hyvä vai huono.

Nuorukainen alkaa kertoa unesta, jonka nuorena näki, uni tuntui ihanimmalta mitä kuvitella saattaa, koska se kertoi rakkaudesta. Tuo rakkaus oli nimeltään Ruusu ja siksi hän kertoo Ruusun Romaanin.

Nuorukaisen unen taustalta voi tunnistaa suljettuun feodaaliseen yhteiskuntaan liittyvän fantasian: ylhäinen nuorukainen kutsutaan muurien ympäröimään, salaiseen puutarhaan. Hän ei ole enää poikanen, vaan täysivaltainen nuorukainen ja elämänsä keväässä. Hovielämä kaikkine iloineen on ensin tavoittamattomissa. Hovielämä on kuin suljettu puutarha, kaikki huolet ja vaikeudet ovat sen muurien ulkopuolella ja kaikki ilot sisäpuolella.

Ruusun romaanissa on tällainen tilanne: haaveileva nuorukainen kuljeksii Elämän joen rantaa; hän näkee tiukasti muurein suojatun puutarhan, hän tarkastelee muuriin kuvattuja hahmoja, jotka on suljettu puutarhan ulkopuolelle; hän tunnistaa siitä Saituuden, Ahneuden, Köyhyyden, Vanhuuden ja Surun.

Nuorukainen kohtaa puutarhan portinvartijan, allegoriselta nimeltään Joutilaisuus. Raamatun kertomuksen mukaan paratiisiin asetettiin vartijat kun ihminen karkotettiin. Hiellä on sinun leipäsi ansaittava oli kirous, jonka Jumala antoi ihmiselle. Siksi Lorris nimesi Joutilaisuuden puutarhan vartijaksi. Nuorukaista vartija kehottaa astumaan sisään. Samalla hän kertoo, että puutarhan omistaa Ilo, joka nauttii siellä elämästä ystäviensä kanssa.

Puutarha voidaan nähdä allegorisena paikkana, jossa seksuaalisuus ja järki liittyvät yhteen.

Tyypillinen puutarha 1100 luvulla oli linnan yhteydessä muurien suojaamana. Muurit olivat paksuja ja luonto ulkopuolella koettiin lähes vain rumana ja pelottavana, koska siellä ei ollut järjestystä, ei symmetriaa. Puutarhojen piti olla suojassa, mutta lemmen hetkien vuoksi niihin oli suora pääsy makuuhuoneista, ja siellä saattoi käydä turvallisesti myös öisin. Puutarha on paikka jossa ihmistä suojaava Järki ja luonnon villi Venus voivat kohdata.

Puutarhan voi toisaalta nähdä edustavan paitsi hovi-ihannetta ja sen moraalista aristokraattisuutta, myös mahdollisuutta toteuttaa lemmen viettiä suojatussa luonnontilassa. Tästä kaikesta nauttiminen vaatii vain tiettyjä lahjoja ja onnea.

Roman de la Rose on ensimmäinen tunnettu ranskalainen teos, jossa on minä-kertoja. Rakastaja (L’Amant) kertoo omasta unestaan, tarinassa on kuitenkin kohtia, joissa Rakastaja ei ole mukana, niissä käytetään ilmaisua Runoilija (L’Aucteur). Vaikka teos keskittyy minäkerrontaan, siitä on hahmotettavissa monia kertojatasoja.

Lorris jätti teoksen kesken ja muutama vuosikymmen myöhemmin Jean Meung kirjoitti teoksen loppuun ja ylisti nautintoja enemmän kuin edeltäjänsä.

Meung korostaa sitä, että itse Lemmen Jumala on kehottanut kirjoittamaan teoksen loppuun. Hän saa kirjoittajan auktoriteetin siis ulkopuolelta. Aikanaan tämä Meungin jatko-osa oli jopa tunnetumpi kuin Lorrisin alku. Teoksesta on säilynyt jopa 300 käsikirjoitusversiota, joissakin versioissa tarinaan tulee uusia tasoja vielä väliotsikoista, jotka kommentoivat tekstiä.

Eräässä versiossa avausluvun otsikko kuuluu: “Kuinka Rakastaja nousee ylös aamulla, ompelee hihansa hopeaneulalla ja kulkee iloisena joen rannalla sekä pesee kasvonsa.“

Puutarhassa Rakastaja tapaa kaikenlaisia elämän miellyttävän puolen allegorisia hahmoja. Mutta henkilö nimeltä Rakkaus ei ole näyttäytynyt. Naisten joukossa on kuitenkin eräs, jonka “silmiä hän oli katsellut kauan ja läheltä“.

Näiden silmien kutsumana Rakastaja ajautuu lähteelle, jonka luona on varoitustaulu. Kyltissä kerrotaan, että tässä on lähde, johon Narkissos katsoi, ja rakastui kuvajaiseensa niin, että hukkui lähteeseen.

Rakastajaa pelottaa, mutta hän ei voi olla katsomatta lähteen pohjaan. Sieltä heijastuu katse ja niistä heijastuu koko puutarha. Puutarha näkyy muuten samana, mutta nyt rakastuneen silmien kautta.

Amor on alkanut ampua nuoliaan Rakastajaan, eikä hän ehdi poimimaan ruusua, vaan hänen on pakko totella Amorin käskyjä.

Ja Luonto, joka kantaa huolen

Kaikesta taivaan tällä puolen,

Pajaansa astui avaraan

Ja yksilöitä takomaan

Taas ryhtyi koko tarmollansa,

Jott’ aina säilyis laji, kansa.

Se yksilöitä valmistaa

Niin paljon, että kiinni saa

Ei Kuolo koko sarjaa, joskaan

Silt’ yksilöt ei säästy koskaan.



Vaan Kuolo vaik’ on armioton,

Sen kintereillä Luonto on:

Kun yksi kuoloon kupsahtaa

Niin toinen pakoon lupsahtaa.

Jos Kuolo isän tempaakin,

Jää poika, tytär, äitikin.

He pakenee, jää elohon

Siks kunnes heidän vuoro on.

(suom. Tyyni Haapanen-Tallgren)

Rakastuneisuuden tila, ruusutarha, on nyt suojattu aidalla. Rakastaja ei voi saada haluamaansa noin vain. On edettävä hovielämän sosiaalisten kuvioiden mukaan. Lähestymistä estävät sellaiset neiti Ruusun palvelijattaret kuin Vaara, Häpeä, Pelko, Mustasukkaisuus ja Kateus.

Rakastaja tunkeutuu kuitenkin aidan läpi, mutta Vaara komentaa hänet pois hetkeä ennen kuin hän olisi kohdannut palvelijan nimeltä "Olet-tervetullut". Tämä palvelijatar erotetaan lopullisesti.ja tilalle palkataan sellaisia hahmoja kuin Epäilys ja Sääli.

Rakastaja pyytää saada suudella Ruusua, kun esiin astuu esiin Venus, intohimoinen ja säännöistä piittaamaton hahmo. Hän ottaa ohjat käsiinsä, ja Viattomuus niminen palvelijatar opastetaan hetkeksi sivuun, niin että Rakastaja saa suudeltua Ruusua.

Loppu on kuitenkin onneton, koska palvelijoista Häpeä kertoo kaiken neidon äidille. Äiti, jonka nimi on Ylpeys, hakee Ruusun pois ja sulkee neidon lopullisesti linnan torniin. Se, että kertomus jää kesken tällaiseen kohtaan, saa Jean Meungin mukaan itse Lemmen Jumalan vaatimaan teokselle jatkoa, ja Meungin tarinassa v.1276 Rakastaja viimein saa haluamansa.

Lopussa Meung jättää hovietiketin ja kirjoittaa suoraan lihan iloista. Tarinaan ilmestyy uusi jumalatar, Natura, joka kehottaa Rakastajaa ahkeraan toimintaan vuoteessa.

Teosta pidettiin epäsiveellisenä, sitä vastaan hyökättiin mm. siksi että Meug halveksii tarinassaan naisia. Erityisesti Christina de Pisan käsitellessään naisten halveksuntaa Naisten kaupunki-teoksessa hän käy polemiikkia Meungia vastaan. Pisan syyttää tätä misogyniasta, naisvihasta, joka on ottanut avoimen seksuaalisuuden muodon.

Meungin jatkoversio Ruusun romaaniin tarkastelee ihmiselämää lajin jatkumisen kannalta, Kuolema ajaa eläviä takaa mutta ei koskaan saa kaikkia kiinni ja näin elämä jatkuu.