Läpinäkyvä Paratiisi

Divina Commedian viimeisessä vaiheessa kiirastulivuoren laella sijaitsee maallinen paratiisi: paikka, missä Aatami ja Eeva kerran elivät täydellisen onnellisina. Se on myös sama aurinkoinen huippu, joka alussa häämötti Danten silmiin kaukaa metsän takaa. Tuo paikka on kuvattu symbolisesti, vuoren huippu ei voi olla vehreä kuin laakso. Kyseessä onkin elämyksestä syntynyt paikka - vuorenhuipun tavoittamisen hetki on muutettu paikaksi.

Täällä paratiisissa kulkevat taivaalliset vaunut, joita aarnikotka vetää ja enkelit lentävät kukkia sirotellen vaunujen ympärillä. Vaunut ovat hetken saapumisen allegoria. Aika itse esittäytyy kulkueena, ihmiskunnan historiana - ja vaunuissa saapuu itse Beatrice.

Nainen on vihreässä vaipassa, päässään öljypuun lehvillä koristeltu lumivalkea liina. Viitan alla on tulipunainen puku. Kasvoja peittää huntu, mutta siitä huolimatta Dante tuntee heti hänet.

"Ja vaikka oli kulunut jo aikoja siitä

kun henkeni vapisi hänen läheisyydessään,

hän tunsi vanhan rakkauden väkevän voiman."

Tämä Kiirastulen loppu kuvaa maallista paratiisia, joka on vain esiaste siirryttäessä taivaallisen autuuden piiriin. Siirtymä maallisesta taivaalliseen on huomaamaton. Samalla Beatrice on nyt astunut Vergiliuksen tilalle Danten lopulliseksi oppaaksi.

Kun Helvetti sijaitsi maan alla ja Kiirastuli vuorella, niin Paratiisi sijaitsee avaruudessa. Tapahtumat Paratiisissa keskittyvät kuvaamaan sitä, kuinka sielu kohoaa ylöspäin kohti kaikkeuden tajuamista.

Paratiisin kehät kiertävät maan ympäri siten, että uloin, yhdeksäs sfääri, kiitää kaikkein nopeimmin. Sen ulkopuolella on vain pelkkä, ääretön liike joka ei ole erotettavissa Jumalasta. Se on sama kuin Primum Mobile eli ensimmäinen liikuttaja.

KORKEIN SFÄÄRI – EMPYREA

Taivaassa olin, valon valtavimman

Mi saa; näin seikat, joita kertomaan ei

Mies pysty, joka sieltä alas astuu;

Kaipuunsa määrää liki näet tullen

Sielumme siihen syventyy niin, ettei

Takaisin päin voi enää pyörtää muisti.

(Paratiisi rr. 4 - 9 Suom. Elina Vaara)

Tuomas Akvinolainen kirjoittaa:“ ihminen ei ole täydellisen onnellinen ennen kuin hänellä on vielä jotakin mitä hän kaipaa ja etsii.“

Danten Paratiisissa Empyerea, korkein taivaan sfääri, heijastaa valoaan alempiin tasoihin. Sielu, havaitessaan tuon täydellisen onnen lähteen, uppoaa siihen niin täydellisesti, että ei voi muistaa eikä kertoa siitä mitään.

Useissa kohdin Dante käsittelee kysymystä, kuinka mahdotonta Paratiisia on kuvata ja kertoa siitä mitään. Eräs Danten esittämä syy on esitetty että täydellistä onnea ei voi muistaa.

_{Dante ja Beatrice katsovat kohti korkeinta Paratiisia.
Gustavo Dorén kuvitusta Divina Commediaan.}

Paratiisin ensimmäisessä laulussa Dante esittelee kaikki loppuvaiheen teemat. Taivaiden kehät sekä siunattujen sielut näkyvät siellä pelkkinä valoina. Keskeisenä seikkana on kuitenkin Beatricen katse. Tuo katse näkee kaiken, ja on samalla suunnattuna suoraan aurinkoon. Toisin sanoen Beatrice näkee kaiken inhimillisen tuolle puolen, hänellä on ’transhumanisoitunut’ (transumanar) katse. Samalla tuo katse on Dantelle ohje kuinka kuvata Paratiisia; hänen on kuvattava samalla tavalla jotain sellaista mikä ei ole enää näkyvää.

Beatrice selvittää Dantelle, kuinka Jumala on se, jota kohti koko luomakunta pyrkii. Ja vastaavasti kuinka Jumala on myös luomakunnassa, mutta kätkeytyneessä muodossa.

Paratiisissa olevat sielut ovat keskenään hyvin erilaisia ja eri tavoin siunattuja. Dante ei edes kohtaa heitä, koska sielut itse ovat Jumalan luona. Hän näkee vain heistä heijastuvia valoja.

Paratiisin kuvaus huipentuu valoruusun metaforaan, joka kuvaa ylintä taivasta, Empyreaa. Viimeiset vaiheet muuttuvat värittömiksi, aivan käytännössä, värit katoavat, sanat vähenevät, vain valo jää. Paratiisinäky muuttuu näin vähitellen kokemukseksi paratiisimaisesta onnesta.

Danten kuollessa vuonna 1321 Commediasta Helvetti ja Kiirastuli olivat jo tunnettuja, mutta Paratiisi -osaan kuuluvat 14 laulua löydettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.