Ponnistelu Kiirastulessa

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos maanantai 03. lokakuuta 2016, 19.16


Laskeuduttuaan Luciferin yli matkalaiset huomaavatkin yhtäkkiä kiipeävänsä. He ovat sivuttaneet maan keskipisteen. On kevätaamu, ja Dante sekä Vergilius pääsevät avoimen taivaan alle. Nyt  he ovat saarella, jolta kohoaa kiirastulivuori, ja heidän tulee lähteä ponnistelemaan sitä ylös.

Kiirastuli (purgatorio) on katolisen uskon mukaan paikka, jossa ponnistelevat ne sielut, jotka tarvitsevat kärsimyksen puhdistavaa tulta päästäkseen Paratiisiin. Kiirastulen ihmiset ovat pyhiinvaeltajia. Kun Helvetissä ihmiset esiintyivät sen mukaan, minkä synnin he olivat tehneet, niin Kiirastulessa he esiintyvät heikkouksiensa, addiktiensa, kanssa kamppailevina.

Kiirastulivuorella puhdistaudutaan kiipeämällä ylöspäin. Tämä vaeltajan mielen puhdistuminen on kuvattu rituaalimaisesti. Matkaaja kantaa otsassaan syntien listaa, ja matkan edetessä hänen otsansa kirkastuu. Enkeli pyyhkii pois synnin kerrallaan.

Iltaisin pimeän tultua ei kukaan voi jatkaa ponnisteluaan. Paha saa suuremman vallan heti auringon mentyä mailleen. Illan myötä saapuu masennus, ikävä ja pelko. Enkelit kuitenkin suojelevat laaksoa pahan hyökkäyksiltä. Heillä on keväänvihreät puvut, kaksi paria siipiä sekä tuliset miekat, joiden  kärjet ovat taitetut.

Näillä tasoilla vaeltajat tapaavat paljon muita syntisiä, vain jotkut ovat matkalla ylöspäin, suurin osa runoilijoista ja  poliittisista vaikuttajista on jäänyt vuoren jollekin tasolle. Tämä Kiirastulen varhainen vaihe muistuttaa maailmaa, kaikki synnit ovat niitä, jotka tunnemme. Siirryttäessä eteenpäin tämä maailma synteineen katoaa.

Vähitellen Dante ja Vergilius ohittavat seitsemän ensimmäistä tasoa, seitsemän kuoleman syntiä. Seitsemän tason jälkeen Danten täytyy jättää oppaansa Vergilius ja jatkaa yksin. Hän on nyt päässyt syntiinlankeemusta edeltäneeseen, ja hänen täytyy jatkaa yksin viimeinen vaihe, joka johtaa kirkastukseen.

 

VERGILIUKSEN PUHE RAKKAUDEN OLEMUKSESTA

Maallisen rakkauden puhdistuminen henkiseksi tapahtuu Kiirastulessa, se on erään Vergiliuksen puheen aiheena: 

"On sielu luotu rakkauteen, se rientää
luo kaiken, mikä miellyttää, niin pian
kuin mielihyvä herättää sen tekoon.

Älynne aistein koetusta aiheen
saa, teissä sitä kehitellen, kunnes
sen puoleen sielu kääntyy; ja jos sielu

luo käännyttyään siihen taipuu, se on
rakkautta, se on luonto, joka teihin
uudelleen liittyy mielihyvän sitein.

Kuin liekki kohoo avaruuteen vuoksi
muotonsa, luodun nousuun sinne, missä
kauimmin kestää voi se aineessansa,

niin sielu vallattu käy ikävöintiin
sisälle, hengen luomaan, eikä lepää,
ei, ennen kuin suo rakas kohde riemun.

Nyt huomaat kuinka kätketty on totuus
väeltä, joka väittää, että rakkaus
jokainen on kiitettävä,

kai siksi, että hyvä näyttää aines
olevan aina; mutta joka leima
ei hyvä, vaikka hyvää onkin vaha."

(Kiirastuli XVIII 19 - 39, suom. Elina Vaara)

Dante kirjoittaa kommentaareissa että “lempeä ja hieno“ rakastettu on todella omalla olemuksellaan herättänyt tunteen, joka runoilijan elähdyttää. Todellisia eivät siis ole vain ideat vaan myös - jopa ensisijaisesti - fyysinen kokemusmaailma. Nomina sunt consequentia rerum  eli -kuten runoilija itse järkeilee (Vita nuova, XIII) -rakkaudenkin nimen suloisuus johtuu tuon tunteen suloisuudesta eikä päinvastoin. (Sirkka Heiskanen-Mäkelä, s.48).