Groteski Ruumiillisuus

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.58


Maallisten kansanjuhlien näyttämönä oli tori; sen vapaa ja epävirallinen hilpeys, tuttavallinen puhuttelu, kaupittelu-huudahdukset, pilailut. Nämä puheen muodot kuuluivat toriteatteriin, samat kauppiaat ja mainostajat saattoivat esiintyä farssissa, sama puhetapa vain kääntyi runomuotoon ja torin arki muutettiin taiteeksi.

Myöhäiskeskiajan tori oli oma maailmansa, epävirallisen elämäntavan keskus. Torilla kaikkea läpäisi tuttavallisuuden ilmapiiri. Esiintymisen ja metelöinnin raja oli häilyvä; kaikessa vaikutti sama epävirallisuus äänekkäästä huutelusta aina organisoituun teatteriesitykseen.

Kansalla ei keskiaikaisessa Euroopassa ollut vapaa-aikaa arkena lainkaan, juhlat olivat ainoa tapa vapautua hetkeksi kurjuudesta, työstä ja nälästä. Onneksi juhlia oli runsaasti ja ne kestivät pitkään. On arveltu, että juhlahumussa on kulunut jopa kaksi kuukautta vuodessa, koska vuoteen on sisältynyt neljä juhlakautta ja kukin kausi on kestänyt pari viikkoa.

Juhlat liittyivät keskiaikana vielä luonnon kiertokulkuun, hedelmällisyysrituaaleihin keväisin ja syksyisin. Elämän ja kuoleman kiertoa juhlittiin luonnollisesti myös hää- ja hautajaisjuhlissa. Kansanjuhlien teatterimaisia piirteitä olivat ilveilyt ja temppujen taitajien esitykset, puheen improvisoijat ja puujaloilla kävelevät jättiläiset sekä naamioituminen ja näyttävä pukeutuminen kulkueissa. 

“Koko keskiajan kansanomaisella näyttämökulttuurilla oli vain tämä ruumiin konseptio“ (Bahtin, 1995, s. 27) Kansanomaisen näyttämökulttuurin ydin oli ruumiillinen ja groteski.

Hedelmällisyyttä ilmaistiin ilveilyissä ja mimiikassa; ydintapahtumana on syntyminen; yhdestä ruumiista työntyy esiin toinen. Syntymisen groteskit esitykset jakautuvat kahteen suuntaan, kuihtumiseen ja toisaalta paisumiseen. Myös yhden päivän kuninkaan juhla käsitteli vanhan vaihtumista uuteen, kuolemisen  ja syntymisen liikettä. Kasvamisen ja kuihtumisen, kuoleman ja syntymisen rytmi liitettiin kaikkeen mitä esitettiin. Rituaalit pyrkivät ilmaisemaan ajan kulkua itseään,  kuoleman ja syntymän samanaikaisuutta.

Juhlissa kirkolliset rituaalit käännettiin ruumiilliselle tasolle, ehtoollisen ahmimista suoraan alttarilta voisi pitää sen ydintapahtumana.

Ruumiillisuuden juhlintaan kuuluivat valepuvut, joiden avulla sosiaalisen roolinsa saattoi korvata toisella. Kaiken nurin kääntämisen riemu näkyi paitsi vaatteitten nurin kääntämisenä, myös alapään paljasteluna. Rivojen eleiden kieli kuului juhlintaan, ja sen skaala oli laaja torielehtimisestä aina säädyttömiin tansseihin asti.

Kaikkiaan tässä kansanjuhlan ruumiillisuudessa oli enemmän kyse massaan sulautumisesta kuin oman ruumiin kokemisesta. Yksilöllinen ruumiin kokeminen syntyi vasta renessanssin jälkeen. Yksilöllistä ruumista tai omaa kehoa ei keskiajalla erotettu samalla tavalla muista kuin nykyään.


KESKIAIKAINEN RUUMIILLISUUS - BAHTIN

“Yksi groteskin kuvan perustendensseistä on se, että se esittää kaksi ruumista yhdessä: toinen on synnyttävä ja kuihtuva, toinen sikiävä, kohdusta tuleva, syntyvä… lapsuus ja vanhuus korostavat voimakkaasti yhteyttä kohtuun  ja hautaan, synnyttävään ja nielevään syliin. Pyrkimyksenä on, että ne molemmat yhdistyvät yhdeksi ruumiiksi. Yksilöllisyys esitetään siinä yhteensulautumisen vaiheessa, kuolevana ja vasta syntyvänä

Erityisen laajasti ja olennaisesti tämä ruumiin kuva kehittyi keskiajan kansanjuhlien näytelmämuodoissa: hölmöjen juhlissa, charivarissa, karnevaaleissa, Herran Ruumiin juhlan kansantorin osassa, diablerioissa, mysteereissä, sotieissa ja farsseissa. Koko keskiajan kansanomaisella näyttämökulttuurilla oli vain tämä ruumiin konseptio

Groteskin realismin ruumiin konseptio on tietenkin jyrkässä ristiriidassa ’klassisen antiikin’ kirjallisen ja kuvataiteellisen kaanonin kanssa…. Näiden kaanoneiden ruumis on ennen muuta tarkasti siloteltu, täysin muuttumaton ruumis. Lisäksi se on yksinään, rajattu erilleen muista ruumiista. Siksi sen muuttumisen, kasvun ja lisääntymisen kaikki tunnusmerkit katoavat“.

(Bahtin, Franqois Rabelais, keskiajan ja renessanssin nauru, 1995 suom. Tapani Laine s.26 - 28)