Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Parsifal Ja Sadunomainen Kieli

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.58


Wolfram von Eschenbachin runoromaani Parsifal on 1200 -luvun saksalaisessa hovissa kerrottu tarina. Baijerin Eschenbachista kotoisin oleva Wolfram oli runoritari, joka kierteli hoveissa esittämässä runomuotoisia tarinoita. Wolframin kerronnalliset kyvyt ovat hämmästyttävät, niissä välittyy kuulijakuntana hoviyhteisö, joka nauttii sadunomaisesta kielestä. Erityisen merkittävää Parsifalissa on itseironinen kertoja, joka kommentoi koko ajan suhdettaan tarinaan.

Wolfram  kuvaa tarinassa itsensä köyhäksi ja lähes kirjoitustaidottomaksi laulajaksi, joka kuitenkin pystyy kertomaan tarinoita paremmin kuin muut.

"Kerron … tarkasti ja suoraan, kiertämättä ja kaartamatta lausun kaiken kuin jousen jänteeltä, kaaren kautta kiertämättä. Jänne on vertaus. Jotkut ehkä luulevat jousen kaarta nopeaksi, vaikka nopein onkin se, mikä jänteeltä singahtaa. Vertauksen osuvuus on jänteensuoraa kertomista, joka on myös mieluisinta kuultavaa."

(Eschenbach, 1991, suom. Jukka Pajukangas s.152)

Tarina Parsifalista  perustuu myyttiin ritarista, jonka täytyy olla täysin viaton, jotta hän voi löytää Graalin maljan. Kansantarinoissa on kerrottu ajattelemattomasta Parsifalista, joka etsii onneaan, löytää sen sattumalta mutta ei tunnista sitä. Hoveissa tunnettiin moniakin romaaneja samasta aiheesta. Wolfram itse mukailee ranskalaisen de Troyesin Parsifal-teosta Conte del Graal  1180 -luvulta.

Wolfram keskittyy tarinassaan eettiseen ristiriitaan, jossa ritarikunnia ja kristillinen nöyryys asettuvat vastakkain. Kuinka herooinen ylpeys sopii yhteen nöyryyden ja vaatimattomuuden kanssa? Teoksessa on kaksi päähenkilöä; kyyhkysen kuvaa kivessään kantava Parsifal sekä Gwain, Pyöreän Pöydän ritariarvojen edustaja. Hei eivät suinkaan edusta hyvää ja pahaa, vaan ovat kaksi erilaista sankarityyppiä.

Wolframin tarinassa on sadun piirteitä. Sanotaankin, että hengeltään teos kuuluu hovien sosiaaliseen eikä niinkään ritareiden sotaisaan maailmaan. Teos palvelee hovien mielikuvituksen tarpeita, ja se käsittelee aikansa ylimmän luokan ristiriitaa maallisten saavutusten ja kristillisen mietiskelyn välillä.

Teos on sukuromaani, joka rinnastaa kaksi erilaista arvomaailmaa. Keskeiset henkilöt polveutuvat kahdesta suvusta; Parsifal on toista, ja ritari Gwain on toista sukua.  Ensimmäinen on Graalin ja jälkimmäinen Kuningas Artturin sukuun kuuluva sankari -edellinen edustaa kristillisiä ja jälkimmäinen ritarillisia arvoja.

Parsifalin kunnia ei ole yksilöllisten ritaritaitojen tulosta, vaan se johtuu hänen perimästään. Parsifalin kohtalo on suvulta peritty, hän kuuluu Graalin kuninkaallisiin jo edeltä käsin. Teoksen alku kertoo Parsifalin vanhempien historian. Heidän kauttaan kerrotaan esikristillisestä sankariajasta. Viimeinen osa taas kertoo kuinka pakanuuden aika loppuu, ja alkaa Jumalan ilmoittama Graalin aika. Näiden välissä on Parsifalin edustama kausi, jota leimaavat mysteerit ja sadunomaiset salaisuudet.

Parsifal ei ole moderni kehitysromaani, vaikka se kertoo sankarinsa kehityksestä. Päähenkilön vaiheet muodostavat pikemminkin “pyhittymisen historian“ (Heilsgeschichte) - se oli keskeinen sankareiden elämänvaiheita 1200 -luvulla jäsentävä teema. Elämäkerta hahmotettiin keskiaikana yleensä suhteessa uskonnolliseen vaellukseen. 

Parsifal käy tarinan aikana läpi monia eri arkkityyppisiä rooleja: hän on viaton lapsi, ajattelematon nuorukainen, erehtynyt taistelija ja lopulta hän on kuningas. Nämä Parsifalin eri vaiheet on kuvattu siirtymäriittinä; hän siirtyy aina uuteen rooliin ja monien  muutosten jälkeen hänestä tulee siunattu kuningas.

Aluksi Parsifal kuvataan täysin viattomana, leikkivänä ja metsästelevänä poikasena. Äiti oli kasvattanut hänet syvällä metsässä, vaalien ja suojellen tätä. Äiti ei halunnut poikaa ritarin uralle, koska uskoi, että se toisi hänelle pelkkää surua. Kun poika sitten kohtasi metsässä ritarin, hän luuli tätä ensin Jumalaksi koska ei ollut aikaisemmin nähnyt mitään niin komeaa. Tämän jälkeen Parsifal muuttuu, hän haluaa tulla oikeaksi ritariksi.

Toinen Parsifalin vaihe kertoo nuoruudesta ja ajattelemattomuudesta. Äiti antaa pojalle säkistä tehdyn pilaritarin asun yrittäen viimeiseen saakka suojella poikaansa tulemasta ritariksi. Hän toivoo, että pojalle naurettaisiin eikä hän joutuisi oikeisiin taisteluihin.

Kuitenkin Parsifal ratsastaa suoraan Kuningas Artturin hoviin. Hän näyttää naurettavalta, eikä hän osaa ritareiden käyttäytymistapoja. Artturin hovia Parsifalin hahmo huvittaa, mutta hänelle luvataan ritarin arvo, jos hän voittaa taistelussa Punaisen Ritarin.

Nuorukainen ei tiedä ritareiden taistelutapoja, minkä vuoksi hän käyttää metsästyskeihästä. Niinpä vastustajalla ei ollut mitään mahdollisuuksia, kun Parsifal oitis heittää keihään vastustajansa kypärän silmikosta läpi. Ritari kuolee, Parsifal ottaa tämän punaiset varusteet ja Artturin on lyötävä hänet ritariksi.

Seuraavassa vaiheessa Parsifal saa ritarin kasvatuksen. Hän oppii erityisesti lempimään ja palvomaan naista. Saksalaisin hovitermein sanottuna, hän oppii mitä on minne.  Niinpä lähtiessään toteuttamaan ritarin kohtaloaan hänellä on nainen, jonka kunniaksi hän aikoo taistella.

Mutta erityisesti Gwain esiinytt minnen ritarina ja useiden naisten lempijänä. Hänen kohtalonaan on etsiä oikeaa minneä lukuisten lemmen illuusioiden harhauttamana. Gwain on ritari, joka harhailee lähes päämäärättömänä eteenpäin. Hän hankkii runsaasti kunniaa taisteluissa, mutta ei itse oikein tiedä miksi. Hän tietää vain, että ritarin tehtävä on tärkeä ja vaativa, mutta oma kutsumus häneltä puuttuu.

Sekä Parsifalista että Gwainista tulee Graalin etsimiselle omistautuneita ritareita. Koska Graalin maljan löytämistä pidettiin lähes mahdottomana,  heitä pidettiin epätoivoiseen etsimiseen tuomittuina ritareina.

Gwain etsii turhaan, mutta Parsifal löytää maljan, ja samalla paljastuu, että hänen sukunsa tehtävä onkin vaalia maljaa. Parsifal itse löysi Graalin maljan jo nuorena, mutta ei tiennyt mitä olli löytänyt. Hän oli sattumalta joutunut vieraaksi Kalastajakuninkaan linnaan jossa malja on. Siellä hän näki tuon ihmeellisen maljan, joka tarjosi kaiken hyvän - sekä ruoan että ikuisen onnen.

Katsellessaan tuolloin Graalin rituaalia Parsifal ei kysy mitään, koska hänet on opetettu olemaan kyselemättä liikoja. Ja vaikka Kalastajakuningas on kaiken autuuden keskellä aivan onneton ja kärsii syvästi, Parsifal ei kysy sitä kysymystä, jota häneltä odotetaan. Myytin mukaan vasta, kun Parsifal kysyy oikealla tavalla mikä Kalastajakuningasta vaivaa, hän voi saada palkinnoksi Graalin maljan.

Keskiaikaisissa tarinoissa Parsifal oli esitetty typeryksenä, joka kysyy valittavalta kuninkaalta vain “mikä sinua vaivaa?“ ja nämä sanat parantavat kuninkaan ja Parsifal saa maljan. Tässä kohdassa Parsifalin pettää kohtalonsa.

Parsifal kertoo ihmisen muutoksesta toisella tavalla kuin kehitysromaani. Parsifal ei saa lopussa Graalin maljaa siksi, että hän olisi oppinut jotain. Ainoa minkä hän lopulta tietää on, että kaikki onni on koko ajan ollut hänen tavoitettavissaan -  hän ei ole vain tunnistanut sitä.

Mikä siis oli Parsifalin erehdys, että hän ei saanut Graalin maljaa silloin kun oli nuori? Miksi hän löysi sen vasta toisella kerralla?

Prologissaan Wolfram sanoo, että Parsifal oli alussa syntinen, ja siksi hän ei saanut Graalia. Sitten hän antaa modernille ajalle vieraan perustelun Parsifalin syntisyydelle; syy oli epävarmuus, hänen syntinsä oli päättämättömyys, koska hän oli joutunut kauaksi Jumalasta. Aivan eri lailla kuin modernissa kristinuskossa, Wolfram sanoo syntisyyden olevan  epävarmuutta. Ritarien maailmassa varmuus oli sitä että sankari ei epäröi vaan tietää mitä tahtoo. Samalla tavalla Jumalan ritarin epäröimättömyyttä pidettiin merkkinä ritarin pyhyydestä.

Parsifalin ensimmäinen synti oli äidin tahdon vastustaminen, mikä aiheutti pian äidin kuoleman vaikka Parsifal ei sitä tiennyt.  Ensimmäinen suuri uroteko, joka nosti hänet Artturin suosioon, Punaisen Ritarin tappaminen, paljastuu myös suureksi synniksi ja erehdykseksi.  Tämä synti johti ritariuteen ja yhä suurempiin tappamisen ja kunnian synteihin.

Kun Parsifal saa tietää kuinka lähellä hän oli Graalia, hänen sisäisen käänteensä aika alkaa. Parsifal  tunnistaa oman syntisyytensä, josta onnen menetys johtui. Hän ei tehnyt syntiä tietoisesti eikä tahtoen, vaan nimenomaan tietämättömyyden seurauksena. Tämän oivallettuaan  hän muuttuu palvelualttiiksi, eikä ole enää ylpeä ritari. Ja näin hän löytää kutsumuksensa.

Arvokkuuden ja uskon rinnastaminen on keskiaikaisen hovi-ihmisen keskeinen kysymys. Myytillä ja sadunomaisuudella on sanottu olevan keskeinen merkitys tämän kysymyksen ratkaisemisessa.

Kun Parsifalista lopulta tulee Jumalan ritari, niin on huomattava, että hänestä ei kuitenkaan tule suoraan  kirkon palvelijaa. Hänestä ei tule kirkollista Ristiritaria, joita 1100-luvulla oli runsaasti. Hän ei ota kilpeensä ristiä symboliksi, vaan kyyhkysen.

On myöskin korostettu, että Gaalin rituaali ei ole kirkollinen rituaali. Graalin maljaa saa kantaa vain neitsyt -tämä on piirre kuuluu kelttiläisiin myytteihin eikä ole kristillistä perua.

Koska Graal on uskonnollinen, mutta ei kirkollinen rituaali, niin on sanottu että näin siinä on myytin muodossa ratkaistu ristiriita maailmallisuuden ja uskonnollisuuden välillä. Kerronnan sadunomainen luonne ilmaisee, kuinka syvästi hoviväen mielikuvitusta tyydyttää pyhän ja maallisen vuorovaikutus. Sadunkaltaisuus oli hovin tarvitsema tyyli jossa Jumala ei ole kirkossa vaan kätkeytyy maailmaan, tekee siitä salaperäistä.

-------

Vasta pitkien harharetkien jälkeen Parsifal on löytänyt kutsumuksensa, Graalin, ja etsintänsä loppuvaiheessa hän tapaa luolassa asuvan erakon joka kertoo hänelle tuosta esineestä:

“Tahdonpa kertoa teille mistä he elävät: he saavat ruokansa ja juomansa kivestä joka on täydellisen puhdas. Kerron teille hieman lisää tuosta kivestä, mikäli ette sitä vielä tarkemmin tunne. Kiven nimi on Lapsit exilis. Sen voimasta Feenix -lintu palaa tuhkaksi mutta elävöityy kohta uudelleen henkiin entistä ehompana. Feenix -linnulle on palaminen samaa kuin muille linnuille niiden sulkasato. Palamisen jälkeen Fenix loistaa yhtä kauniina kuin ennenkin. Aivan samoin uudistaa Graal myös ihmisen. Ihminen voi olla vaikka kuinka sairas, mutta jos hän edes hetkisen saa katsoa Graaliin, ei hän voi kuolla kokonaiseen viikkoon eikä liioin vanheta. Niin miehet kuin naisetkin tulevat yhtä kauniiksi kuin he olivat nuoruutensa kukassa, ja vaikka he katselisivat kiveä kahdensadan vuoden ajan vain heidän hiuksensa kävisivät harmaiksi. Kivi tuo ihmisiin sellaisen voiman että he nuortuvat tuossa tuokiossa. Juuri tänä päivänä kiveen ilmestyy taas viesti, johon sen ihmeellinen voima perustuu. Tänään on pitkäperjantai ja Montsalvatissa odotellaan taivaasta laskeutuvaa kyyhkystä. Se tuo mukanaan pienen valkoisen ehtoollisleivän ja jättää sen kiven päälle. Kyyhky on hohtavan valkoinen. Sitten se nousee ylös taivaaseen. Joka vuosi pitkänäperjantaina se tuo leivässä voiman, jolla kivi Paratiisin runsaudesta voi suoda vierailleen Maan kaikkia tuoksuvia ruokia ja juomia.“

(suom Jukka Palokangas, s. 288)