Runoromaanit

by Tero-Erik Sakari Tuomala last modified Apr 15, 2008 11:58 AM


Sanataiteen muuttuminen suullisesta kirjalliseksi muutti myös kerrontaa. Kun kirjoittamalla alettiin täydentää ja selittää sankarilauluja, se toi tarinoihin keveyttä.  Runomuotoinen epiikka menetti vähitellen suulliseen ilmaisuun liittyvät rakenteet kuten alkusoinnut, ja kiinteät kaavamaiset epiteetit.

Kirjoitukseen siirtyminen vapautti myös mielikuvitusta, suullinen kertojahan ponnisteli muistaakseen eikä niinkään muunnellakseen tarinaa. Kirjoituksen myötä myytit ja legendat suorastaan hajoavat fantasiatarinoiksi.

Kyse ei ollut romaaneista nykyaikaisessa mielessä. Romaani nimitys viittasi tuohon aikaan vain kieleen, uuslatinalaiseen kansankieleen ns. romaanisella kielellä kirjoitettuun runoon. Tunnetuin runoromaani on Parsifal, joka kertoo Graalin –maljan etsinnästä ja kuinka vain viaton voi sen löytää.

Runoromaanit ovat vain luettavaksi kirjoitettuja. Ne ovat selvästi myöhempää vaihetta kuin sankarirunot. Esikuvina ovat myöhäisantiikin suorasanaiset kertomukset ja Espanjaan kulkeutunut arabialainen tarinaperinne.

Runoromaanit ovat täysin maallista hovirunoutta, toisin kuin sankarilaulut, jotka sepitettiin kirkon suojissa. Ne olivat rahvaan kielellä ja pelkäksi huviksi sepitettyä kirjallisuutta. Niiden tavallisin aihe oli kielletty rakkaus.

Tarinoissa on vaikutteita erityisesti kelttien legendaarisesta kuningas Artturista. Bretoromaanien aiheena yleisin on kertomukset Artturin taisteluista pakanallisia sakseja vastaan 800 -luvulla. Tästä kehittyvän suullisen tarinaperinteen pohjalta kehittyi kokonainen Artturista ja hänen Pyöreän pöydän ritareista kertovien romaanien alue. Tarinoiden ritarit tulevat Artturin hoviin ja ottavat paikkansa pyöreän pöydän ääressä urotekojensa ansiosta, tai antisankareina, jolloin ritarit noloina kertovat olevansa katumusta tekemässä, käyttäydyttyään huonosti.

Erityisesti bretoromaanit liikkuivat ritarien satujen ja taian maailmassa. Niissä ratsastaja etsii oikeaa tietä metsän läpi. Siellä täällä kuohuu kapeita puroja, joiden vesi on smagardinvihreää. Siellä täällä on pieni kaupunki muureineen ja torneineen tai yksinäinen pieni linna, josta ritari ei tiennyt etukäteen, että se on matkan päämäärä. Bretoromaanit ovat kieleltään suurenmoista kerrontaa, loistavia kuvia, huumoria, teräviä ilmaisuja; jotka kuvaavat ritariyhteisön tapoja ja myös tunteita. Kerronta on aivan toisenlaista kuin sankarilauluissa. Kerronta kulkee ilmavasti ja kevyesti, tapahtumien väliset yhteydet ovat lähes assosiaationomaisia.

Chretien de Troyesin runoromaanissa Yvatin (n.1100) eräs Arthurin hovin ritareista alkaa kertoa seikkailustaan seuraavasti:

“Kuljin yksin ja etsin seikkailua. Minulla oli kaikki ne aseet ja varusteet joita ritarilla tulee olla. Niin löysin tien, joka johti oikeaan halki tiheän metsän. Se tie oli kauhistuttava, täynnänsä ohdaketta ja orjantappuraa. Hitaasti ja vaivalloisesti etenin tätä tietä, tätä polkua pitkin. Ratsastin tällä tavoin lähes koko päivän, kunnes tulin ulos metsästä: olin saapunut Broceliandeen. Metsästä tulin nummelle ja näin edessäni linnan, joka sijaitsi puolen peninkulman päässä. Kauempana se ei ainakaan ollut. Ratsastin sitä kohti hyvää vauhtia  ja näin, että sitä ympäröivät kaikkialta muurit ja syvä, leveä vallihauta. Laskusillalla seisoi linnanherra kädessään metsästyshaukka, jolla oli meneillään sulkasato. Tuskin olin edes ehtinyt tervehtiä häntä, kun hän tuli luokseni ja tarttui jalustimeeni kehottaen minua laskeutumaan hevosen selästä. Laskeuduin; muutakaan ei ollut tehtävissä, sillä tarvitsin yösijaa. Hän sanoi minulle heti sata kertaa samaan hengenvetoon, että siunattu oli se tie jota pitkin olin tullut.“

(Suom. Leena Talvio)