Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Sanojen laulattaminen

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.58


Provencen trubaduureja sanotaan ensimmäisen eurooppalaisen kirjakielen kehittäjiksi. Tämä siksi, että trubaduurilyriikka poikkeaa selvästi kristillisestä runoudesta, joka oli pääosin latinankielistä. Trubaduurien kieli taas oli Provencen ylhäisöpiirien kieltä, joka ei ollut kansankieltä vaikka maallista olikin.

Kevätlaulujen lisäksi aiheetkaan eivät olleet kansanomaisia: rakkaus, taistelut ja poliittisen vallan kiistat sijoittuvat hovien sosiaaliseen miljööseen. Runoissa vallitsi selkeästi feodaalinen käsitys ylhäisen ja alemman erosta.

On paradoksi, että ensimmäistä kirjakieltä ei kirjoitettu luettavaksi vaan laulettavaksi. Runot olivat lauluja, canzioneja. Siksi melodinen sointuisuus ja rytmi ovat niiden keskeisenä periaatteena.

Myös rakenne korostaa laulettavuutta, ei niinkään luettavuutta.  Kertosäkeet ja riimikaaviot palvelevat korvaa, eivätkä lukevaa silmää. Runous, musiikillisuus ja ääni liittyivät trubaduurien esityksissä erottamattomasti yhteen.

Ezra Pound korostaa melodian merkitystä Provencen lyriikalle:

“Trubaduurirunoutta kannattaa tutkia lähinnä musiikillisuuden takia. Saattaisi melkein väittää, että aikakauden koko kulttuuri, ainakin sen puhtaasti kirjallinen puoli vuodesta 1050 vuoteen 1250 ja aina vuoteen 1300, keskittyi käytännöllisesti katsoen yhteen ainoaan esteettiseen ongelmaan johon sisältyi koko taide. Tuo koko taide oli noin kuuden runosäkeistön yhdistelyä niin että sanat ja sävel hitsautuivat saumatta yhteen. Paras runoilija sai linnut laulamaan sanoissaan; hän ei pelkästään kertonut niiden laulavan...“

(Ezra Pound, Lukemisen aakkoset s.47-48.)

“Canzone on sommitelma sanoja, jotka on pantu laulamaan“, sanoi myös Dante. Trubaduuri ei pyrkinyt niinkään sanoittamaan lauluja, kuin laulattamaan sanoja. Hän tavoitteli sanojen omia melodisia ominaisuuksia siten, että sanat eivät vääristy laulettaessa. Siksi Provencessa aiempi, kestoon perustuva rytmityksen periaate korvattiin tavusäkeellä. Toisin sanoen trubaduurien tavoitteena oli luoda sanojen melodiaa, eikä pakottaa sanojen rytmiä muodollisiin mittoihin. Näin trubaduurilyyriikka kehitti korvaa kielen musiikillisille ja rytmisille ominaisuuksille.

Pyrkimyksenä oli tehdä ilo kielelliseksi, kuten Julia Kristeva kirjoittaa:

“Vivahteikas, runsas, sensuaali vaihtelu joka tehtiin polveilevin, miellyttävin loitsuin, ilmaisevin äänin, äkkinäisin käännöksin tai päinvastoin notkein sanaryhmin, siitä muodostui todella ensimmäinen laulajan lemmen siirtyminen koodiin, joi eli hänen ilonsa merkki.“

(Julia Kristeva, Tales of Love, s. 281)

Varsinkin ensimmäisen säkeistön tehtävänä oli antaa kuulijalle rytmi, melodia ja riimi. Tapana oli, että vasta runon edetessä alussa esitellyn perusosan muuntelu tuo esille hienommat soinnutuksen vivahteet.

Trubaduurit kehittivät monia erilaisia lyriikan lajeja: canson eli rakkauslaulun lisäksi rakkaudesta kertoo usein myös alba eli aamulaulu. Alba saattaa kertoa esimerkiksi siitä, kuinka vaikea on aamulla jättää rakastetun vuodetta. Satiirisen sirventeesin lisäksi poliittisia kiistoja käsiteltiin tensoissa eli kiistalauluissa. Luontoon sijoittui kevätlaulujen lisäksi pastorellet eli paimenlaulut ja usein myös planh eli valituslaulu.

Arabialaisen kulttuurin vaikutuksesta eurooppalaiseen runouteen oli tullut uusi ilmiö: riimi. Riimikuviot olivat peräisin arabien kansanomaisista lauluista, joista ne siirtyivät trubaduureille vaeltavien teinien eli vaganttien lauluista.

Trubaduurilaulujen äänteellinen sointuisuus läpäisi koko runon, eikä soinnuttelu rajoittunut pelkästään loppusointuun. Runsaiden alkusointujen lisäksi myös säkeiden sisälle punottiin mm. ketjuriimejä, joissa jokainen sana sointuu edelliseen. Näin oli mahdollista, että trubaduurit saattoivat kehittää hyvinkin persoonallisia, kullekin laulajalle tyypillisiä riimikulkuja.


SOINTU JA USKONNOLLINEN HARMONIA

Lyriikan musiikillisuus oli uskonnollinen asia myöhäiskeskiajan ihmiselle. Se merkitsi harmonista suhdetta ihmisäänen, luonnon ja Jumalan kesken. Laulu oli se kieli, jolla Jumalan sanottiin puhuvan luonnossa. Harmonia oli sekä musiikkia, lyriikkaa että teologisia dogmeja yhdistävä periaate.

Modernin ihmisen kannalta on ehkä outoa, että teologinen dogmaattisuus ja harmonia olivat sama asia, mutta dogmia ei tuona aikana koettu lainkaan negatiivisena.

Luonto kuului myös tähän runouden, harmonian ja uskonnon kokonaisuuteen. Cansot eli rakkauslaulut alkavat usein vuodenajan kuvauksella, kevään ilmaistessa rakkauden heräämistä. Samalla laulussa sanojen tuli imitoida satakielen ja virtaavan veden ääniä.

Laulu, äänen yhtyminen taivaalliseen harmoniaan, jalosti luonnon ääniä. Rakkauslaulussa on olennaista se, että harmonian ytimeen sijoittuu välttämättä pieni ristiriita. Sillä runoilijan tilanne on aina ristiriitainen, hän on rakastunut ylhäiseen rouvaan joka on julma.

Eri säätyihin sitoutuneet rakastavaiset eivät voi saada toisiaan, eivätkä muodostaa samaa harmoniaa, joka vallitsee Jumalan luonnossa. Runoilija vapautuu tästä ristiriidasta vain muuntamalla halunsa lauluksi: kauniissa ja surullisessa laulussa musiikillinen harmonia poistaa ristiriidan.