Trubaduurilyriikka

by Tero-Erik Sakari Tuomala last modified Apr 15, 2008 11:58 AM


Trubaduureja 1100-luvun Provencessa voidaan kutsua ensimmäisiksi eurooppalaisiksi taidelyyrikoiksi. He pitivät tehtävänään ennen kaikkea omien tunteidensa esittämistä. Sana trobar viittaa löytämiseen. Trubaduuri kirjoittaa laulunsa omakohtaiselta pohjalta, ei yleisen konvention pohjalta, kuten keskiaikaisessa lyriikassa oli tapana.

Trobar viittaa kuitenkin vain omakohtaiseen ja runoilijan työn hiljaiseen osaan. Esitys, sanan sovittaminen ääneksi vasta täydellisti prosessin, ja siksi tarvitaan laulamiseen viittaava termi, chantar  korostamaan tätä toista puolta.

Trubaduurisäkeen viehätys on hienostuneessa jännitteessä sisäisen, hiljaisen löytämisen prosessin (trobar) ja tämän löydön  julkisen esittämisen välillä. Kaksinaisuus näkyy myös siinä, että tätä hienostunutta lyriikkaa kutsuttiin sekä vers-  että canso-nimillä.

Trubaduurin asenne on kaksinainen; hän työskenteli yksinään ja esiintyi seurassa. Ensin hän vetäytyi itseensä, sitten astui esiin ja esitti laulunsa. Tämän itsetutkiskelun myötä lauluissa hyväksyttiin esitettäväksi sellaista omakohtaisuutta, jota ei aiemmin katsottu voitavan esittää julkisesti.

Myöhempään keskeislyriikkaan periytyy trubaduureilta käsitys, että runo on erityinen henkilökohtaisuuden muoto. Silti tätä omakohtaisuutta ei ymmärretty modernin ihmisen tavoin subjektiivisena ja sisäisenä elämänä vaan julkisen hovielämän uutena alueena. Rikkoessaan privaatin ja julkisen rajan esiintyvä taiteilija tuo hovielämään virkistävän osuutensa. Trubaduurit tekivät siis runosta sosiaalisen tavan esittää omakohtaisuutta.

Norbert Elias tutkiessaan eurooppalaista sivilisoitumisen historiaa korostaa trubaduurien merkitystä keskiaikaiselle hovielämälle. Trubaduurin tuli olla rakastunut linnanrouvaan, ja siksi hänet palkattiin hoviin laulamaan. Trubaduurin tuli laulaa rakkaudesta rouvaan, hänen tuli aidosti palvoa ja ylistää linnan rouvaa - se oli linnan herrallekin kunniaksi.

Se, että rouvan palvojat ovat linnan herralle kunniaksi, on ymmärrettävä feodaalisen ajattelutavan piirteeksi. Sen mukaan myös rakkaudessa “jokaisella on herransa“; ja siksi rouva kuuluu isännälle ja trubaduuri kuuluu rouvalle.

Mitä kauniimpi rouva, sitä enemmän hän keräsi suosiota ja toi kunniaa herralleen. Trubaduurit eivät voineet muodostua minkäänlaiseksi uhkaksi linnanherroille, siitä piti huolen väkivallan uhka ja valvonta.

Sotilaallisuus leimasi vahvasti linnojen käyttäytymistapoja. Tässä maskuliinisessa kulttuurissa miehet ja naiset olivat toisilleen vieraita sekä rooleiltaan että fysiikaltaan ja sielultaan.

“Niille suhteille oli luonteenomaista oli erityinen epäluottamus sukupuolten välillä. Tämä johtui siitä, miten erilaisia heidän elämäntapansa ja elinpiirinsä ovat. Se merkitsi  myös henkistä vierautta"

(Norbert Elias, s. 80)

Suurissa hoveissa sotilaskulttuuri sai kuitenkin tehdä tilaa naisten seurustelukulttuurille. Hienoimmissa hoveissa eli paljon ihmisiä läheisessä kosketuksessa. Hierarkkinen järjestys leimasi julkista käyttäytymistä. Linnan rouvan tehtävänä oli huolehtia kuitenkin siitä, että miellyttävä

seurustelu täytti hovin elämän. Kuten niin usein myöhemminkin eurooppalaisessa kulttuurissa, ylimmän luokan naiset loivat korkeakulttuurin. He keräsivät ympärilleen runoilijoita, laulajia ja oppineita klerkkejä.

Trubaduurin tehtävänä hovissa oli laulaa ihmisille, jotka olivat hänelle päivittäin tuttuja. Heidän laulunsa ilmaisivat tällaisen tiiviin sosiaalisen yhteisön suhteita, käyttäytymistapoja, ilmapiiriä ja laulajan asemaa siinä.