Minäkohtaisuus

Lyyrisen minän selkeä rooli oli keskiaikaisen runouden erityispiirre, lyriikka oli suullisesti esitettyä ja minäkohtaista. Keskiaikaisessa hovirunoudessa tuo minä oli korostetusti rakkaudestaan, kunniastaan ja ylpeydestään huolehtiva roolihahmo.

Villonin minä on poikkeus. Hänen laulunsa antavat vaikutelman toisenlaisista henkilökohtaisista kokemuksista. Villon on maanteiden vaeltava trubaduuri, klerkki, joka on menettänyt uskonsa. Viimein hän on ajautunut varkaaksi ja parittajaksi. Mieheksi, jolla ei ole muuta jäljellä kuin virtuoosimainen riimityksen kyky. Hän tosin soveltaa taitoaan sanastoon, jota runous on tähän asti hylkinyt. Näin Villonin hahmo asettuu laulujensa myötä tarkasti sosiaaliseen ympäristöönsä, yhdeksi alimman kurjaliston hahmoksi.

On ihmetelty, kuinka on mahdollista, että Villon on keskiaikaisessa Pariisissa saanut oikeuden laulaa? Tällaisella murhaajalla, varkaalla ja parittajalla, sen ajan huomioiden, ei olisi pitänyt olla lainkaan sitä itsekunnioitusta joka antaisi hänelle oikeuden tehdä omia lauluja.

Legendojen tyyliin oli mahdollista luoda parodisia hahmoja: kuvia mieleltään seonneista ritareista tai hulluksi tulleista rakastajista, joiden elämästä esitettiin pilailevia lauluja. Tällöin kyseessä on roolihahmo, harvemmin todellisuudessa murhaajalla ja rikollisella olisi sosiaalista oikeutta runoilijan rooliin.

Villonin hahmossa on joko rooliin tai itseironiaan liittyviä antisankarin piirteitä. Villonilta puuttuu täysin henkilökohtainen kunniantunto, joka yleensä keskiaikana oli hyvinkin jyrkkä, sillä jokainen loukkaus kostettiin verisesti. Villon esiintyy kunniattomana miehenä; se on hänen roolinsa ja hän itsekin puhuu itsestään hylkiönä. 

Villonin laulujen lyyrisyys perustuu itseironiaan. Häneltä puuttuu kokonaan runoilijan hahmon glorifiointi ja sankaruuden esittäminen. Kun runoilija yleensä pyrki esittämään itsensä edullisessa valossa, niin Villon kuvaa itsensä hieman katkerana, puolueellisena ja panetteluun taipuvaisena hahmona.

Villon ei kärsi sankarillisesti, hän ei ole millään tavalla ritarillinen, vaikka juuri sankarillisen minän kuva hallitsi ritarirunouden jälkeistä aikaa. Villon ei viipyile suurissa tunteissa, hän ei kuvaa ikuista rakkautta vaan pikemminkin valittaa sitä, että rakastettu hätistelee häntä lähtemään.

Trubaduureissa oli montakin köyhää hahmoa, joille pilanteko ja vihaisesti pureva sana olivat ainoita mahdollisuuksia puolustaa kunniaansa. Villon liittyy tähän traditioon. Hän on pilkanteon koulima, vain ironian suojaama mutta muuten itseään halveksiva hahmo. Köyhyys tunkeutuu myös sanankäyttöön, hänellä ei ole valtaa sanoa vastaan kenellekään, hän joutuu vain vastaanottamaan kaiken halveksunnan, mikä tekee hänet katkeraksi ja kostonhaluiseksi:

"Piruutta ja salakavalampaa

sanaa köyhyys suusta suollattaa,

kamppaa nurin sukkelaa ja rampaa.

Pahat puheet päässään pitää saa."

suom.Leo Saukkoriipi

Villon-hahmo  syntyy myös tyylillisin keinoin. Trubaduurien tapa antaa tyylitelty kuva itsestään  muodostui eheästä ja harkitusta kokonaisuudesta. Villon esittää kuinka tällainen tyylittely epäonnistuu. Esimerkiksi jos runoilija rukoilee, hän tekee sen yleensä sydämensä pohjasta. Myös Villon haluaisi rukoilla näin, mutta se ei onnistu:

"Halukkaasti minä rukoilen

Vuoksi hyvän sielun, Cotartin

Miten? Tuntuu ulkoläksyltä ,

olen laiskistunut lukemaan."

suom. Veijo Meri

Toisaalta Villonin hahmo on draaman malliin huolellisesti ulkoistettu, sikäli hän on roolihahmon kaltainen. Kuva Villonista syntyy siten, että lukija tietää varsin tarkkaan millaisista tilanteista tämän mielentilat johtuvat. Kuvauksen strategia on täysin toinen kuin esimerkiksi sisäisen minän esittämiseen keskittyneellä Petrarcalla. Hänen minuutensa ilmaisemisen strategia perustuu tunteen ristiriitoihin, ulkoisten tilanteiden vaikutukset jätetään pois. Villonin mielentilat johtuvat aina ulkoisista tapahtumista, tällainen liittyy draaman tapaan luoda roolihahmoja.

Villonin hahmo on yksittäisistä tilanteista käsin rakentuva ja siten konkreettinen. Mielikuva Villonista syntyy kuitenkin hallitun ulkoisen esiintymisen rikkoutuessa ja ei-toivottujen yksityiskohtien lipsahtaessa esille. Hänestä puuttuu kaikki kaunistellun omakuvan piirteet, siksi Villon vaikuttaa lähes dokumentaariselta hahmolta.  Nämä yksityiskohdat ovat kokonaisuuteen nähden irrallisia, ne vaikuttavat vähemmän harkituilta ja sattumanvaraisilta. Esimerkiksi yrittäessään puhua vakavasti kuolemasta, hän unohtaa ajatuksensa hetkeksi ja keskittyy tarkastelemaan ysköstään:

"Jano tuli, kuivaa kurkkua.

Sylkimöykyt ovat valkoiset

kuin pumpuli, yhtä isot kuin

tennispallo…"

 suom Veijo Meri