Civitas Dei Ja Kirjailija

Keskiaikana Jumala oli kyselemätön tosiasia. Kaikki tapahtui suhteessa Jumalaan: esimerkiksi luovuutta ei ajateltu ihmisen kykynä vaan Jumalan vaikutuksena, jopa melankolian  ajateltiin johtuvan liiasta etäisyydestä Jumalaan.

Jumalalle perustuva maailma rakennettiin siksi, että olisi jotain pysyvämpää kuin maallinen todellisuus. Augustinus kehitteli teoksessaan Civitas dei opin jumalan valtakunnasta. Siinä hän Platonin ideaopin tuella kehitteli ajatusta ajattomasta valtakunnasta.

Kun Rooman valtakunta oli tuhoutunut, syntyi unelma  valtakunnasta, joka olisi ajaton: valtakunta jota ei aika kuluta. Ajateltiin, että hengen katoamaton maailma ei voi toteutua todellisessa ja ajallisessa maailmassa. Sille oli rakennettava oma sfääri; ihmisen sisäisyys, eli sielu.

Kristityissä oli sisäistä lujuutta. Kun roomalainen ihminen oli ytimiään myöten julkinen ja nautinnollinen, hän oli samalla sisäisesti heikko. Mutta kristittyjen pieni lahko oli kehittänyt sisäistä kestävyyttä ja koulinut sielua vainottuna. Vähitellen kun sitten kristilliseen sisäisyys organisoitiin roomalaisten taitojen mukaan, niin Jumalan valtakunta sai vahvat byrokraattiset organisaationsa.

Apostolit ja evankelistat olivat eräänlainen sissijoukko. Heidän jälkeensä tulivat suuret teologit: Aleksandriinan kristillisestä katekeettakoulusta tulivat aikansa huippukoulutetut jotka systematisoivat kristinuskosta johdonmukaisen järjestelmän. Alkukristillisyyttä lähellä olleet suunnat, kuten orfilaisuus ja gnostilaisuus torjuttiin. Kirkkoisien byrokratia lujitti dogmaattisen opin yhdestä Jumalasta.

Rooman Vaticanus -kukkulalle nousi kirkoista tärkein,  uusi Pietarinkirkko nousi vanhoille Attis -jumalan temppelin perustoille. Uusi  uskonto perustui enemmän sisäiseen lupaukseen kuin julkisiin tekoihin. Uhrirituaalin luonne muuttui sisäiseksi; Jeesuksen veri juodaan viinissä. Verikasteen tilalle tuli vesikaste. Kristilliset papit eivät myöskään kastroineet itseään julkisesti seurakunnan edessä kuten ennen -he tekivät sen sisäisesti lupautumalla selibaattiin.

Luostarit syntyivät, kun ylhäissukuinen roomalainen, Benedictus,  rakensi tilastaan turvapaikan vaelteleville munkeille. Nämä ryysyfilosofit, jotka  protestina valtiota vastaan olivat supistaneet  kulutuksensa minimiin saivat paikan jossa harjoittaa hartautta. Munkkilaisuus, joka aiemmin oli ollut vapaata ryhmäytymistä, muuttui selkeäksi organisaatioksi josta kehittyi koko keskiaikaisen  kulttuurin voimanpesä – luostarilaitos.

580 –luvulla Gregorius Suuri, kristittynä ja organisaattorina,  päätti kehittää luostareista sisäisyyden linnakkeet, niiden tuli muodostaa Jumalan  valtakunnan maanpäälliset tukikohdat.

SKOLASTIIKKA

Keskiajan kaaoksessa luovuus oli ei-toivottavaa.  Kirjoittamisessakin tärkeintä oli järjestelmällisyys ja auktoriteetin seuraaminen. Jokainen kirjoittaja seurasi tiettyä auktoria eli jonkin auktoriteetin  tekemää latinankielistä käsikirjoitusta.

Kirjoittaja ei ollut luova vaan järjestävä henki, hänen tehtävänsä oli järjestellä uutterasti edeltäviä tekstejä. Tämän järjestelyvimman voi ymmärtää reaktioksi kaaosta vastaan. Kulttuuri oli hajoamassa, ideat, uskonnot ja kielet menivät sekaisin. Oppineet olivat ihmeissään kirjojen, noitten harvinaisten löytöjen, kanssa eivätkä osanneet muuta kuin järjestää ja kopioida niitä.

Auktoriteeteista huolimatta kirjalliset satiirit kukoistivat. Monet oppineet vain teeskentelevät, että he siteeraisivat jotain auktoriteettia.

Keskiajan oppinut tiesi hyvin, että auktoriteetista saattoi tehdä mitä halusi. "Auktoriteetilla on vahanenä, jonka voi  kääntää haluamaansa muotoon" sanoi eräs kuuluisimmista oppineista.

Teologisen filosofian suurin hahmo oli kerjäläisveli Tuomas Akvinolainen (1225 - 1274). Hän kehitti skolastisen systeemin, jossa ensin filosofia ja uskonto saatettiin sopusointuun keskenään, ja sen myötä lopulta myös materiaalinen todellisuus onnistuttiin selittämään teologian pohjalta.

Skolastiikasta kehittyi tieteellinen peli, jolla vastattiin kaikkiin kysymyksiin. Välttämättömiä tekijöitä pelissä olivat Jumalan tai Paholaisen vaikutus maailman tapahtumiin.

Akvinolaisen suuri filosofinen summaus (Summa theologiae) huipensi skolastiikan. Hän pystytti siinä niin vahvan teoreettisen rakennuksen, että kukaan ei ole pystynyt horjuttamaan sitä kristinuskon sisältä käsin.

Augustinus oli sanonut kaikki mitä tarvittiin sielun ymmärtämiseksi. Mutta arkiset asiat kävivät hämäriksi. Keskiaikainen ajattelija oli hyvin kouliintunut ajattelemaan taivasta, mutta hän kävi kovin sekavaksi kun tuli puhe maallisesta todellisuudesta.

Tuomas ei korvannut todellisuutta ylivertaisella järjen universumilla. Hän pystyi osoittamaan, että tapahtumat ja niiden yleiset lait eivät ole ristiriidassa keskenään. Hengen maailma, sen kategoriat ja yleiset lait toteutuvat aineellisen maailman vaihtelevissa yksittäisilmiöissä.

Tuomas muutti kaiken niin, että mikään ei muuttunut. Kirkon valta säilyi, mutta hänen mukaansa on oikein että kansa päättää valtiomuotonsa, taiteensa, kirjallisuutensa. Kaikkea ei tarvinnut enää tuoda Jumalan ja hänen edustajiensa eteen tarkastettavaksi. Tämä kaikki johtuu siitä oivalluksesta, että koska Luoja on jo edeltä käsin kaiken säätänyt, asioita ei enää tarvitse tuoda Jumalan edustajien hyväksyttäväksi.

KÄSIKIRJAT

600 - 1200 luvuilla kirjoina oli vain uskonnollisia käsikirjoituksia. Nuo kirjat ovat hämmästyttävän kauniisti ja taidokkaasti kuvitettuja, koska niiden tekeminen oli osa hartauden harjoittamista.

Yllättävää on, että niitä ei oltu kirjoitettukaan ihmisille. Munkit kopioivat kärsivällisesti Raamatun sivuja ja ajattelivat näin tuovansa itse Jumalan sanaa havaittavaan muotoon. Teoksia ei tehty siis informaation välittämiseksi, vaan Jumalan sanan ylistykseksi. Mutkikkaat miniatyyrit ilmaisivat sitä, kuinka loputtomasti Raamatussa on mietiskeltävää. Sivut saattoivat olla loputtoman koristeellisia, koska kirjoittaminen oli hartauden harjoittamista, eikä lukemisessakaan ajateltu ajalla olevan merkitystä. Luostareiden suojissa kopioitiin myös pakanallisena pidettyä kreikkalaista ja roomalaista kirjallisuutta, mutta näitä tekstejä ei otettu mietiskelyn kohteeksi, koska niiden ajateltiin käsittelevän vain luostareiden ulkopuolista maailmaa.

Kirja alkoi maallistua 1200-1400 luvuilla. Yliopistoissa kirjoja laadittiin jo kertomaan jotain myös tästä maailmasta. Samalla ristiretkeläiset toivat Bysantissa säilyneitä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoja jotka myös käsittelivät maallisia seikkoja.