Sanan - Ei Miekan Tie

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.58


"1100- ja 1200-lukujen vaihteessa oli olemassa kaksi voimakasta säätyideologiaa, jotka molemmat korostivat koulutuksen ja initiaation (vihkimyksen) keskeisyyttä. Toinen legitimoi itsensä verenperinnön mukaan, ja toinen korosti armolahjoja.

…kolmas sääty tarkoitti kouluttamatonta, vihkimätöntä ja osatonta ryhmää: oppinut papisto oli osallinen jumalallisista salaisuuksista (ja mm. luku - ja kirjoitustaidosta) ja vastaavasti ritaristolla oli yksinoikeus aseiden kantamiseen."

(Tuomas M.S. Lehtonen, teoksessa Feodalismi toim. Tapani Hietaniemi, Vastapaino 1997, s.151)

Yhteiskunnan huippu sydänkeskijalla koostui ritaristosta ja papistosta, vihkiytyminen jompaankumpaan alkoi jo lapsuudessa. Ritariksi tuleminen vaati jatkuvaa harjoittelua ja kalliita varusteita. Oppineeksi klerkiksi pääsi vain koulumenestyksen myötä. Kun aateliskartanoiden hallinta polveutui esikoiselta toiselle, niin klerkkien piirissä haluttiin korostaa “todellista aateluutta“ joka on syntyperästä riippumatonta ja jonka voi hankkia koulutuksella. Tämä ihanne huipentui 1200 -luvulla oppineisiin kerjäläisjärjestöihin.


IKUISUUDEN KIELI – LATINA

Latina oli jumalan valtakunnan ikuinen ja ajaton kieli. Kristinuskon täydelliseltä näyttävä henkinen valta näkyi konkreettisesti latinankielen valtana.

Latina oli keskiajan englanti, kirjoitettuja kansalliskieliä ei ollut. Katolinen kirkko käytti ja opetti latinaa. Latinaa käytti koko valtaeliitti hallitsijoista ja papeista runoilijoihin asti. Latina oli paitsi yleismaailmallinen kauppakieli, myös korkeakirjallisuuden perusta.

Latinasta muodostui Jumalan valtakunnan kieli, sitä pidettiin ikuisena ja ajattomana verrattuna puhekieliin. Kristinuskon täydelliseltä näyttävä henkinen valta ja siihen liittyvä luku- ja kirjoitustaito perustuivat siis latinan kieleen.

Kirjoittaminen oli aluksi mahdollista vain luostareissa ja latinaksi. Latina oli filosofian ja korkeakirjallisuuden perusta sillä luostareiden oppineet klerkit loivan oman maallisemman latinankielinen kulttuurinsa, ns. klerkkikirjallisuuden.

Kun ritarilaitos otti maat valtaansa, maalliset kertomukset palvelivat ritarien sotaisia arvoja. Ritariepiikka keskittyi korostamaan herooisia arvoja. Myöhäiskeskiajan monarkiat haastoivat entistä vahvemmin latinan kieleen tukeutuneen kirkollisen vallan. Muutos oli kuitenkin hidas, sillä latina oli myös yleismaailmallinen kauppakieli.

Myöhemmässä vaiheessa kansankieliin alettiin soveltaa samaa tyylitaituruutta, jota latinan kielen alueella oli kehitetty jo pitkään. Latinan kieleen liittynyt retoriikka alkoi rikastuttaa hovien maallista rakkauslyriikkaa ja kertomataidetta. Jäsennyksen ja komposition periaatteet sekä lausekuvioiden mallit siirtyivät maalliseen kielenkäyttöön.

Kaikki keskiaikaiset tekstit on tarkoitettu suullisesti esitettäväksi, lukeminen oli ääneen lukemista ja vain harvat osasivat lukea hiljaa itsekseen. Nykyään voi vain hämmästellä, kuinka vivahteikkaasti tuon ajan tekstit huomioivat oletetun kuulijan. Proosassa kertoja on usein itseironinen; hän voi kommentoida ja tulkita esittämäänsä tarinaa. Samalla tavalla rakkauslyriikassa laulaja voi suunnata sanansa väliin rakastetulle ja väliin kuulevalle yleisölle.

Keskeisin retorinen oppi joka latinan kielestä siirtyi maallisiin kieliin, oli siis se, että puhujan on huomioitava esitystilanne. Yleisö oli kirjoitettu niin selvästi teksteihin mukaan, että nykyinen lukija voi saada aavistuksen siitä ilmapiiristä, jonka esitys on luonut.