Odysseuksen arpi

tekijä: Juha Matti Nikolai Teppo Viimeisin muutos lauantai 30. kesäkuuta 2018, 21.36

Erich Auerbach, Mimesis–teoksessaan löytää Homeroksen Odysseiasta kiinnostavan tavan kertoa yksityiskohdan kautta. Odysseuksen arven myötä tapahtuu vieraaksi luullun ihmisen tunnistaminen, joka oli emotionaalinen huipentuma myös näytelmissä (anagorasis).

Tarinan lopussa, kun Odysseus viimein on tullut kotiin, vanha palvelijatar Eurykliea tunnistaa jalassa olevasta arvesta naamioituneen Odysseuksen. Vieras oli jo saanut Penelopen arvostuksen, ja siksi palvelija pesi hänen jalkojaan. Eurykleia sekoittelee vettä, kertoo poissaolevasta isännästään, koska tämä on saman ikäinen kuin vieras, ja samalla hetkellä hän koskettaa Odysseuksen arpea.

Kaikki tämä on homeerisen perusteellisesti hahmotettu. Dramaattisella tunnistamisen hetkellä Odysseus tempaa vanhaa palvelijaa kurkusta, estäen tätä puhumasta. Juonen kulku keskeytyy, tulee takautuma, jossa kerrotaan Odysseuksen arven synnystä metsästysretkellä tämän isoisän luona, vanhempien huolestuneista kysymyksistä nuoren Odysseuksen palattua kotiin.

Tämän juonen keskeytymisen tarkoitus ei ole ylläpitää jännitystä kuten cliffhangerissa. Päinvastoin, Homeros lieventää tapahtuman jännitettä keskeytyksellä. Kertoessaan arven synnystä hän kuvailee laveasti metsästystä ja idyllisiä seutuja, palvelija Eurydikleiaa vastasyntynyt Odysseus käsivarsillaan. Näin kertoja syventää kohtausta, unohtamatta kuitenkaan sitä, että juoni keskeytyi tunnistuskohtauksessa.

Episodit, jotka viittaavat taaksepäin palvelevat Homeroksen kerronnan päätarkoitusta. Homeros ei jätä mitään puolinaiseksi viittaukseksi. Ei myöskään Odysseuksen tunnistusarpi voi jäädä vain maininnaksi; sen synty on kuvattava. Tämä on ns. homeerisen tyylin peruspiirre, kaikki kertomukseen kuuluvat seikat on aina kuvattu selkeästi ja laveasti.

Myöskin tunteet kerrotaan selkeästi - niitä ei tuoda ilmi epäsuorasti kuten modernissa proosassa.

Toisaalta väkivalta ja julmuudet on homeerisessa tyylissä esitetty vain jonkun henkilön kertomana, niitä ei tapahdu kertomuksessa, niihin vain viitataan. Tämä kertoo jotain olennaista kreikkalaisten esitystavasta, myöskään tragediassa mitään kauheaa ei näytetty – surmat tapahtuivat aina kulissin takana.

Homeroksella kaikki mitä tapahtuu on sijoitettu etualalle - eli ajalliseen ja paikalliseen nykyisyyteen. Voisi ajatella että episodit loisivat ajallista ja paikallista perspektiiviä, mutta homerinen tyyli ei luo tällaista vaikutelmaa, vaan perspektiiviä ei ole. Tekstissä ei ole tällaisia ajallisen tai paikallisen siirtymän merkkejä. Tarina arvesta ei ole Odysseuksen muistuma tällä hetkellä.  Psykologisessa mielessä Homeroksen kerronnasta puuttuu perspektiivi, kerronta käsittelee vain kulloinkin vallitsevia tuntemuksia. Kyseessä ei siis ole subjektiivinen muistikuva, joka tulee menneisyydestä nykyisyyteen. Homeerisessa tyylissä on vain nykyisyys ja etuala, takauma tuo esiin asiaan liittyvän lisätiedon.

Homeroksen kerronta on siis täysin ulkoista, ikään kuin selkeistä ääriviivoista muodostuvaa piirrosta. Hahmot, ajatukset, tunteet esitetään niin, että mitään ei jää hämäräksi. Samalla esille tuodaan vain ne seikat, jotka ovat olennaisia. Homeriselle tyylille tärkeintä on kulloinkin vallitseva hetki koko valossaan. Samalla tavoin henkilöt ovat esillä sellaisenaan; he ovat samanlaisia alusta loppuun. Odysseus on vuosien hahailujen jälkeen sama kuin kotoa lähtiessään.

Vanhan palvelijan, Eurydiklean, ja Odysseuksen suhde on myös muuttumaton ja itsestään selvä. Palvelija eläytyy tiiviisti Odysseuksen kohtaloon, mutta hänellä ei ole omaa elämää eikä omia tunteita. Hän on harvoja Homeroksen kuvaamia ihmisiä, jotka eivät kuulu hallitsevaan luokkaan. Homeroksen kuvaama sosiaalinen yhteisö on muuttumaton.

Kohtauksessa, jossa vanha palvelija pestessään Odysseuksen jalkoja tunnistaa tämän, on ylevä ja juhlallinen tapahtuma keskellä arkea. Tämä on harvinaista, sillä yleensä kreikkalaiset sijoittivat ylevät tapahtumat täysin erilleen arkisesta ympäristöstä.