Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Sofokleen Antigones-tragedia

tekijä: Juha Matti Nikolai Teppo Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.55

Sofokles (496 –406) oli ateenalaisten suosiossa, hän menestyi kilpailuissa. Kerrotaan että hän oli kaikkien rakastama, onnellista perheenelämää, isänmaahansa kiintyneenä ja aktiivisesti politiikassa toimivana.

Sofoklen näytelmät ovat kiinteitä ja harmonisia kokonaisuuksia. Niissä ei ole Aiskhyloksen muodon rosoisuutta. Kaikkien kohtausten teho ja jännite on punnittua. Kieli on vaivatonta ja selkeää. Silti hänen tuotannossaan kreikkalainen tragiikka on voimakkaimmillaan. Hänen sankarinsa ovat armottoman kohtalon uhreja. Mikään sovittelu ei lievennä ristiriitaa, jalo ja oikeudenmukainen suistuvat tuhoon. Omaiset ja ystävätkään eivät ymmärrä kärsivää sankaria, tämä jää yksin.

Ystävyys, vihollisuus ja hautaaminen ovat keskeisiä Sofokleen Antigones-tragediassa. Alkuasetelmassa sankarillinen Polynekes oli kääntynyt omiaan ja polistaan vastaan, ja taistelussa hän sai surmansa oma veljensä kädestä. Antigone on heidän siskonsa ja haluaa veljensä ruumiin vastoin Theban hallitsijan Kreonin käskyä. Kuninkaan mukaan ruumis taas on häväistävä, koska miehestä oli tullut vihollinen.

Hautaaminen on tärkeä, ja juuri naisille kuuluva tehtävä kreikkalaisessa yhteiskunnassa. Asetelma on tämä: kuningas Kreon ja tytär Antigone kiistelevät. Vastakkain ovat yksilö ja valtio: Antigonen rakkaus veljeensä, sekä valtion edut.

Antigone haluaa philonin, rakkauden, uskonnon ja jumalten nimessä haudata veljensä. Hän ehtii vain kaapimaan hieman multaa ruumiin päälle kun hänet vangitaan.

Kuningas Kreon puolustaa valtiollista näkökulmaa, kysymyksessähän on 'vihollisen' ruumis. Kuolemanrangaistuksen uhalla tämä kieltää ruumiin hautaamisen.

Antigone henkilönä edustaa veljenrakkautta, perhettä, jumalaista rituaalia, ja epäitsekkyyttä aina itsensä uhraamiseen saakka. Mutta samalla hänen nuori kiihkonsa on itsetuhoisaa.

Antigonen vastahahmo on toinen sisar Ismene. Hän koettaa taivutella Antigonea ettei tämä asettuisi yksin kaupunkivaltion lakia vastaan. Hän varoittaa oman perheensä itsetuhoisuudesta, jota Polynekes veljen kohtalo edustaa. Ismene puolustaa sitä mitä polis edellyttää naiselta, sitä naisen asemaa valtiossa, jonka Antigone kieltää. Hänen lojaalisuutensa kohdistuu enemmän veljeensä.

Kuningas Kreon puolestaan edustaa arvovaltaa, taipumatonta ja sokeaa vanhuutta, valtiollista etua. Mutta samalla hän edustaa vanhuuden tuomaa harkintaa, olosuhteisiin taipumista, kohtalon hyväksymistä. Kreonin kirjaimellinen tulkinta lain toteuttamisesta vie liian pitkälle - ja se rikkoo jumalia vastaan.

Lopussa Kreon saa jumalilta rangaistuksen 'hybriksestään' ja estääkseen erehdyksensä hän koettaa pelastaa Antigonen. Mutta tämä on jo hirttäytynyt luolassa jonne kuningas oli määrännyt hänet elävältä haudattavaksi.

DEINOTATON

Tämä ystävyyden ja vihollisuuden vastakohtaisuus nostaa ensimmäistä kertaa esille 'ihmisyyden' nimenomaan tämän vastakkaisuuden ylittäjänä.

Mutta tämä ihmisyys on jotain muuta kuin muuta kuin nykyään ajatellaan kreikkalainen ihminen ei ole samanlainen yksilö. Antigonen kuoro laulaa:

'Paljon on outoa, mutta mikään
ei ole ihmistä oudompaa.' (deinotaton)

Kreikkalainen 'deinon' outo, kauhistuttava. `Deinon' on kauhistuttava joka herättää paniikkia ja pelkoa. Ihminen on kauhea kauhean maailman keskellä. Väkivaltaisin mutta myös oudoin kaikista. Voisi sanoa, että kreikkalainen käsitys ihmisestä näkyy tässä: 'ihminen on outo'. Ihminen ei ole se mitä hänestä tiedetään, vaan ihmisen olemukseen kuuluu että hän pyrkii sen yli mikä hänessä on tunnettua.