Antiikin merkityksestä

Helleenien aika on kreikkalais-roomalaisen antiikin (800 eKr – 500 jKr) varsin lyhyt ja varhainen huipentuma ja alku samalla kertaa. Se merkitsee muutakin kuin vain tiettyä historian kautta, tai pelkkää muistomerkkiä menneestä.

Tämän osion tarkoituksena ei ole vain esitellä historiallisia faktoja, vaan ennen kaikkea sitä, mikä on antiikin merkitys eurooppalaisessa kulttuuritraditiossa.  Antiikki vaikuttaa yhä, kulttuurimme unohtuneena ja kätkeytyneenä juurena sekä hyvässä että pahassa.  Eurooppalaisen kulttuurin juuret ilmenevät helleenis–kristillisesti. Sanotaan, että kulttuurimme nautinnollinen perintö ja humanismi on helleeneiltä, kun taas eettisyytemme on kristinuskosta kehittynyttä.

Nainen oli huonossa asemassa koko antiikin ajan. Käsitys naisesta kodin piirissä pysyvänä yksityishenkilönä on periytynyt antiikista eurooppalaiseen kulttuuriin. Toisaalta taas taiteen vapaus, mahdollisuus kuvata rakkautta ja intohimoa yli normien. Mahdollisuus fiktioon, oikeus kuvata julmuutta ja aggressiivisuutta sekä moraalittomuutta ja lakien rikkomista ei ole itsestään selvyys. Kaikki se on antiikin perua. 

IDEAALI ANTIIKKI

Perustaminen, kulttuurimuodon synty - kuten helleeneillä - merkitsi ratkaisevaa ensimmäistä askelta, tyhjän päälle luomista. Saattaa olla, kuten jotkut uskovat, että antiikki sisältää kaiken oleellisen eurooppalaisesta kulttuurista. Tällöin kaikki myöhempi olisi vain suuren aloituksen muunnelmaa. Henkinen edistys ja tasa-arvo, olisivat alulle pantujen seikkojen kehittymistä.

Eurooppalaisen imperialismin, vallanhalun - ja toisaalta teknisen kyvykkyyden perusta on - antiikissa ja erityisesti Rooman imperiumissa. Roomalaiset olivat ensimmäisiä, jotka siirsivät kulttuuripääomaa kielestä toiseen, käänsivät ja muokkasivat kieltä. Rooma oli ensimmäinen maailmanvalta, ja perusta sille, mistä nykyään on syntymässä maailmanmarkkinat.

Aina 1700 –luvun lopulle saakka antiikkia pidettiin kaiken taiteen esikuvana. Antiikki muodosti ihanteen ja kaikkien taiteiden parhaat mahdolliset muodot nähtiin antiikissa. Tämä näkyy yhä siinä, että kreikkalaisilta periytyvät kaikki kirjallisuuden lajit. Näin antiikki loi perustan kaikelle sille mitä sen jälkeen on kirjoitettu, ja mihin kirjoitettu sijoittuu. Antiikin aikana syntyneet kirjallisuuden päälajithan ovat epiikka (eepos = suora sana), lyriikka (lyyra = lyyralla säestetty laulu) ja draama (=toiminta).

Vasta modernina aikana antiikkia alettiin pitää yhtenä historiallisena vaiheena muiden joukossa, sitä aiemmin antiikki oli historian yläpuolella.  Nykyinen suoraviivaiseen edistykseen uskova kulttuurimme myöntää, että antiikki on alku mutta ei loppu.  Toisenlainen ajatus perustuu siihen, että jos aika ja historia on kehämäistä, niin antiikki pysyy koko ajan osana eurooppalaista kulttuuria.

SIVISTYSSANOJEN MAAILMA

Ei ole lainkaan sattumaa, että kaikki yleisesimmät käsitteet ovat antiikin perua: fyysinen, psyykkinen, kosminen, harmoninen ym. ovat muinaiskreikkaa. Ne eivät ole turhia sivistyssanoja, vaan niihin kätkeytyy kulttuuriset ratkaisut.

Vaikka modernit käsitteet eivät enää merkitse samaa kuin alkuperäiset kreikkalaiset sanat, ne  ovat silti muunnelmia samasta asiasta. Kun kreikkalaiset ovat ilmaisseet jotain, ja samalla luoneet käsitteen jollekin asialle ensimmäistä kertaa, he ovat myös luoneet ajattelun välineille, käsitteille, sen perustan. Eurooppalainen sanojen maailma, sellaisena kuin nämä sanat ovat kutsuneet todellisuuden esiin, on mukana sekä kansanomaisessa että tieteellisessä kielessä. Latina on vaikuttanut kansankieliin, kreikka filosofian kieleen. Ei liene sattuma, että kasviston ja eläimistön tieteelliset nimet ovat latinaksi.