Filosofit ja retoriikka

Retoriikka on puhumisen ja kirjoittamisen taitoa, laajasti kommunikaation strategiaa. Retoriikka on tekniikkaa jolla vaikutetaan lukijaan.

Kreikkalaisille 'viisaus' ei ollut pelkkä faktojen kokoelma. Heille viisaus oli sekä ajattelun prosessi että taito ilmaista totuus. Siten retoriikka, ja puhetaito eivät olleet erillään tiedosta, se ei ollut pelkkää suostuttelun ja taivuttelun tekniikkaa - kuten retoriikka myöhemmin Platonin vaikutuksesta ymmärrettiin.

Stoalaiset kehittivät retoriikassaan arvostelun tekniikkoja, mutta kielsivat uuden keksimisen, uusien väitteiden kehittelyn.

Aristoteles kiinnitti ensimmäisenä huomiota retoriikan ytimeen: todistamisen ja suostuttelun väliseen jännitteeseen retoriikassa.

Aristoteles rakensi retoriikkansa edeltäjiensä kritiikille. Sille että Platon pyrki palauttamaan kaikki seikat ideoihin, sofistit pyrkivät palauttamaan kaiken sanojen merkityksiin ja tulkintoihin. Aristoteles pyrki systemaattisuuteen, tarkkojen ja olennaisten erottelujen tekemiseen.

Aristoteles erotti tarkasti retoriikan filosofiasta, suostutteluun liittyvän todistelun filosofisesta tieteestä, dialektiikasta joka etsii totuutta. Retoriikka on suostuttelua, filosofia on totuuden etsintää.

Uusretoriikka hylkää tässä Aristotelen. Retoriikkaa ei enää pidetä pelkkänä muotona, jonka avulla pyritään välittämään tietty 'viesti' ja ajatus. Ajatussisällöt voivat itseasiassa syntyä vain tietynlaisessa retorisessa kielen leikissä. Muotoa ja sisältöä ei aristotelisesti eroteta toisistaan.

Aristoteles jaotteli todistelun kautta vaikuttamisen tyyliksi (kuten tieteellinen puhe), harkitsevaisuudella vaikuttavaksi tyyliksi (kuten poliittinen puhe), oikeudenmukaisuudella vaikuttavaksi tyyliksi (kuten juridinen puhe).

"Harkitsemisen" menetelmä, tekniikka pelaa valinnan ja päätöksen alueella. Moraalisten, sosiaalisten ja poliittisten valintojen alueella jossa ratkaisut eivät koskaan ole täysin varmoja. Moraalin, sosiaalisen elämän ja politiikan kaikki kysymykset ovat harkinnan ja päätöksen varassa.

"Oikeudenmukaisuuden" tekniikka pelaa ristiriitojen ja konfliktien alueella. Se arvioi ihmisiä heidän tekojensa perusteella. Tämä menetelmä kääntää teot 'oikeudenmukaisuuden' kielelle, tarkastellen kuinka henkilön toiminta on suhteessa muihin.

"Todistamisen" tekniikka pelaa tutkimuksen ja totuuden osoittamisen alueella. Se pyrkii osoittamaan yleisiä periaatteita jotka ovat kiistämättä tosia.

Näiden seikkojen kokonaisuus muodostaa 'diskurssin'. Diskurssi on puhetapa, kokonaisuus jonka muodostaa systematisointi, väitteiden kehittely (argumentointi), todistelu ja oivallukset.

Kukaan ei ole viaton näiden suostuttelun ja vakuuttelun tekniikkojen suhteen. Esimerkiksi "rehellinen suora puhe" vetoaa rehellisyyden retoriikallaan, pelkkä "tosiasioiden esittäminen" joka jättää päätöksen kuulijalle vetoaa asiantuntemukseen. Realismi ja "todellisuuden kuvaaminen sellaisena kuin se on" vetoaa siihen että itse todellisuus viimekädessä todistaa tekstin, tai "minun henkilökohtainen näkemykseni" vetoaa siihen, että jos ei mikään muu niin minä itse seison tekstin takana. Kukaan ei voi puhua eikä kirjoittaa käyttämättä näitä strategioita.

Vaikka "puoluepolitiikka" tai "mainonta" pyrkii maksimoimaan tehon, niille retoriikka on suostuttelun tekniikkaa. Taiteessa retoriikka voi merkitä ennemmin pelkkää leikkiä, kielen voimavarojen leikkiä.