Platon kauneudesta

Platonin Symposion -dialogin perusteema on kauneus ja eros. Kaikki luovuus (poiesis), on sen mukaan joko henkistä tai konkreettista siittämistä tai synnyttämistä. Luovuus on mahdollista vain kosketuksessa kauneuteen, sillä Platonin mukaan ruman yhteydessä ei voi syntyä mitään. Se eros, joka on kaiken luomisen edellytyksenä toteutuu aistimaaliman kauneuden eri tasoilla. Eros on Platonin mukaan vaarallinen voima kuin tuli, mutta joka kontrolloituna tuottaa hyvää.

Lasten siittäminen on Platonille alhainen eroksen muoto. Siksi ennen kaikkea filosofi - joka kohdistaa eroksensa ideaaliseen ja kaikkein todellisimpaan kauneuteen - pystyy synnyttämään todellista ja katoamatonta hyvää.

Vaikka runoilijan eros kohdistuu alhaisempaan kuin filosofin, se on kuitenkin henkistä siittämistä ja Platonille jalompaa kuin fyysinen. Kukapa ei haluaisi katoamattomia lapsia kuin Homeroksen teokset, mieluummin kuin ihmislapsia.

Platonin ideamaailma on täydellinen, hyvä ja kaunis järjestys. Kauneus kalon on myös kreikkalainen eettis-poliittinen maailman malli polis pyrkii muodostamaan kauniit ja oikeat suhteet ihmisten kesken.

Se ei tarkoita että heidän elämäntapansa olisi täynnä kauneutta. Platon halusi sfäärien musiikillisen järjestyksen myös poliksen malliksi. Kreikkalaisille se oli taivaallinen järjestys, kosmos, joka oli myös kauneuden lähde.

Faidros -dialogissaan Platon antaa myyttisen kuvauksen ihmisen kohtalosta, hänen rajoistaan suhteessa jumalaiseen ja maallisen aistillisen elämän ja ruumiillisuuden taakkaan. Hän kuvailee sielujen ihmeellistä liikettä, joka mukailee tähtien taivaallisia ratoja, ja näkyy siellä Olympon jumalten kilpa-ajoina.

Ihmissielut ajavat alhaalla maassa vertauskuvallisilla vaunuillaan, seuraten päivittäin jumalten liikkeitä, katsellen taivaan holveja, joissa tosi maailma paljastuu. Siellä maallisten ja epäselvien kokemustemme sijaan piirtyy olemisen muuttumattomat hahmot.

Samalla kun jumalat ovat Platonin mukaan olemisen totuuden piirissä, samalla meidän inhimilliset sielumme ovat epätotuudessa. Ja jumalaiset paljastavat vain hetkittäisinä välähdyksinä näitä ikuisen järjestyksen visioita, koska näitä näkymiä peittää ja varjostaa pilvien tavoin maalliset halumme. Näin me käännymme maallisen piiriin ja jätämme todellisen taaksemme, muistaen sen vain hämärästi.

Nämä sielut, menettäessään siipensä, ovat langenneet maallisiin huoliin ja käyneet kykenemättömiksi näkemään totuutta. On kuitenkin yksi kokemus joka antaa nämä siivet jälleen ja mahdollistaa kohoamisen taivaan sfääreihin hetkeksi. Se on kauneuden ja rakkauden kokemus. Platon yhdistää siinä kauneuden, rakkauden ja totuuden maailmasta. Kauneuden kautta me muistamme vielä hieman totuutta.

Platon kuvaa kauneuden sellaisena joka loistaa kaikkein kirkkaimmin ja vetää meitä puoleemme, ideaalisen näkyvänä hahmona. Kauneudessa joka ilmenee luonnossa ja taiteessa näemme totuuden ja harmonian ja herättää kokemuksen 'Tämä on totta'. (Kauneus on lähellä mutta samalla se vetäytyy kauaksi). Kauneus ei siten sijaitse yksinkertaisesti todellisuuden ideaalina vastakohtana. Vaan kauneus nimenomaan muodostaa sillan ideaalin ja todellisuuden välille.

Symboli

Sana 'symboli' merkitsi kreikassa jotain muistoksi otettua. Isäntä voi vieraalleen rikkoa jonkin esineen kahdeksi pitäen toisen puolen itsellään ja antaen toisen vieraalle. Ja myöhemmin vieraan palatessa myös osat sovitetaan yhteen.

Platonin Symposiumissa on kaunis tarina joka valaisee taiteen tätä symbolista luonnetta. Siinä käsitellään rakkauden luonnetta, kerrotaan että alunperin ihmiset olivat sfäärien olentoja, mutta myöhemmin väärien tekojensa vuoksi jumalat rikkoivat heidät kahdeksi puoliskoksi. Siitä lähtien jokainen puolisko on etsinyt toista yhtyäkseen yhdeksi jälleen. Vain rakkaudessa palaset saattavat hetkeksi yhtyä. Ja jokainen yksilö on fragmentti, palanen, symboli kokonaisesta ihmisestä.

 Taiteen kohdalla tämä symbolon voidaan nähdä siten että teos viittaa ja symboloi toiseen puoleensa joka ei ole tässä teoksessa välittömästi havaittavana eikä tajuttavana. Teos esiintyy vain fragmenttina ja osasena sitä olemassaolon sfääriä josta se antaa vain aavistuksen. Symboli on se toinen fragmentti, jota olemme aina etsineet saadaksemme fragmentaarisen elämämme eheäksi, se johon taiteen kauneus viittaa.