Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Sokrateen puolustuspuhe

tekijä: Juha Matti Nikolai Teppo Viimeisin muutos lauantai 19. syyskuuta 2009, 22.55

Sokrates (k.399 eKr) kulki katufilosofina opettaen ja ryhtyen keskusteluihin kohtaamiensa ihmisten kanssa. Hän ei kirjoittanut, hän vain puhui. Sokrates ei ottanut puheistaan maksua kuten muut, koska hänen mukaansa pyrkimys tietoon tuli olla vapaana itsekkäistä tavoitteista. Sokrates halusi saada ihmiset huomaamaan kuinka vähän he tiesivät, sillä oman tietämättömyyden huomaaminen johtaa todelliseen tietoon. Kyselemällä Sokrates johdatti ihmiset myöntämään tietämättömyytensä, itse hän kutsui tätä menetelmäänsä 'kätilön taidoksi'.

Lopulta Sokrateesta vastaan nostettiin syyte koska väitettiin, että hän ”kielsi valtion jumalat, ja turmeli nuorison'”. Syyte joka olisi pitänyt paikkansa sofistien suhteen, mutta Sokrates poikkesi näistä jyrkästi. Hän vastusti sofistien nihilismiä, ei tosin tunnustanut muita jumalia kuin ”daimonionin”, jonka hän sanoi kuulevansa sisimmässään milloin hyväksyvänä, milloin tuomitsevana.

Sokrates tuomittiin kuolemaan, hän ei anonut armahdusta, ei suostunut pakenemaan vaan katsoi kuuliaisen kansalaisen velvollisuudeksi kuolla ja joi tyynesti myrkkymaljan. Hän on ensimmäinen mielipiteittensä takia marttyyrina kuollut filosofi.


SOKRATEEN PUOLUSTUSPUHE

Vaikka Sokrates ei kirjoittanut mitään, hänen vaikutuksensa kirjallisuuteen on suuri sekä filosofina että puhujana. Oman tietämättömyyden tunnistaminen on tämän filosofisen ihmettelyn lähtökohta.

Sokrateen tapa kysellä kaikkea johti lopuksi oikeuden eteen sekä vangitsemiseen että itsemurhaan myrkkyjuoman avulla.

 Syytteen mukaan Sokrates ”kääntää mustan valkoiseksi ja opettaa muitakin tekemään samoin.” Sokrates vastasi syytteisiin niin vaikuttavasti, että siitä on tullut antiikin kreikan tunnetuin apologia, puolustuspuhe. Tämä puhe on olemassa Platonin esittämänä Apologia -tekstissä. On sanottu, että siinä on Sokrateen suuhun laitettu Platonin käsityksiä. Toisaalta on sanottu, että siinä Platon vain välittää niitä ajatuksia, joita hän on saanut Sokrateelta.

Keskeinen syytös Sokratesta vastaan oli se, että hän villitsi nuorisoa filosofoimaan, kääntämään mustan valkoiseksi ja vastustamaan isiensä edustamia ajatuksia. 

”Monet nuoret miehet, joilla on varakkaat vanhemmat ja paljon joutoaikaa, seurailevat minua omasta aloitteestaan. Heistä on hauskaa kuunnella, miten kuulustelen ihmisiä, ja toisinaan he matkivat minua ja rupeavat itse kuulustelemaan muita… Ne, joita nämä nuoret kuulustelevat, eivät kuitenkaan suutu heille vaan minulle, ja sanovat että Sokrates on paha mies ja turmelee nuorisoa.” (Platon I, Apologia 23c, s.16.)

Apologiassaan hän pyrkii osoittamaan mistä häneen kohdistuvat syytökset ovat lähtöisin. Tarinan mukaan itse Delfoin oraakkeli oli sanonut että viisain kreikkalainen on Sokrates. Hän ei halua kiistää tätä, sillä onhan se jumalallinen ilmoitus. Mutta Sokrates osoittaa, että jumalaisten viestien tapaan myös oraakkelin ilmoitus on arvoitus. Viisain on se joka tunnistaa tietämättömyytensä ja osaa ihmetellä.

Esiintyessään Sokrates vähättelee puhetaitoaan väittäen, että kyky sanoa oikeat asiat oikealla tavalla on parasta retorista taitoa. Sitten hän kertoo, kuinka etsi viisasta ihmistä. Hän keskusteli poliitikon kanssa, joka piti itseään viisaana, mutta ei ollut. Hän keskusteli monien muiden vaikutusvaltaisen miehen kanssa, mutta ei vakuuttunut näiden viisaudesta. Niinpä hän kääntyi runoilijoiden, tragedioiden ja dityrambien kirjoittajien puoleen. Näiden teoksista löytyi kiistämättä viisautta, ja sitä Sokrates kävi testaamaan.

Kysymys runoilijoiden viisaudesta on tällainen: se voi olla Sokrateen käsitys, jonka Platon on omaksunut, tai se voi olla Platonin ajatus jonka hän on laittanut Sokrateen sanomaksi – runoilijat eivät osaa selittää kirjoituksiaan:

”Itse asiassa melkein jokainen läsnäolija olisi kyennyt puhumaan paremmin siitä mitä he runoissaan käsittelivät. Lyhyessä ajassa minulle selvisi, ettei runoilijoidenkaan työ perustu viisauteen, vaan jonkinlaisiin luontaisiin lahjoihin. He toimivat jumalallisen innoituksen vallassa niin kuin tietäjät ja ennustajat. Sellaiset puhuvat paljon hyvää ja kaunista, mutta eivät ymmärrä puhumastaan mitään.” (Platon I, Apologia 22b-c, s.14-15, suom. Marianna Tyni).

Keskustellessaan runoilijoiden kanssa Sokrates huomasi, että yleensä kuulijakunta tunnisti runoilijoiden viisaat säkeen paremmin kuin nämä itse. Tämän jälkeen hän käy käsityöläisten puoleen, mutta huomaa että nämä tietävät jotakin omaan erityisalueeseensa liittyvää, ja kuvittelevat että tämä tieto pätee kaikkeen muuhunkin.

Lopultakin siis Sokrates käytti oikeuden edessä tilaisuutta hyväkseen esittääkseen filosofisen ihmettelyn strategian – hän oli viisain kreikkalainen koska osasi kysellä.