Skip to content. | Skip to navigation

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Orfeuksen laulu

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Jul 21, 2010 11:15 AM

Runous ja laulu kuuluivat alun perin yhteen. Kreikan oraalisessa kulttuurissa lyriikan musiikilliset piirteet, esitys ja improvisointi olivat niiden tekstuaalista asua tärkeämpiä. Myytti Orfeuksesta kertoo tästä: kun Orfeus lauloi, niin linnut ja eläimet tulivat kuuntelemaan: joet pysähtyivät, kivet ja puut tulivat alas vuorilta ja kokoontuivat lumoavan runouden äärelle. Orfinen laulaja on sittemmin alkanut merkitä tuntematonta laulaja-runoilijaa, jonka laulut syntyivät transsitilassa.

Orfeus lauloi niin kauniisti, että voitti jopa seireenien laulun, ja kilpailussa hän lauloi seireenit maan alle.  Orfeus onnistui lähes tuomaan laulunsa avulla vaimonsa Eurydiken kuoleman valtakunnasta, vain pieni virhe esti unelman toteutumisen.

Orfeuksen laulutaito koitui lopulta hänen kohtalokseen. Naiset eivät pitäneet siitä, että hän lumosi miehet. Eräiden juhlamenojen aikaan naiset villiintyivät ja leikkasivat mielijohteesta Orfeuksen pään. Siitä huolimatta Orfeus jatkoi lauluaan.

Kreikkalaisille runous ja musiikki kuuluivat vielä yhteen. Lyyra oli Orfeuksen instrumentti, ja geometrian perustaja Pythagoras kertoi saaneensa juuri Orfeuksen lyyralta tiedon matematiikan ja musiikin suhteista. Hänen mukaansa sävelharmonia ja numerot ovat universumin musiikkia, ja syntyvät lyyrasta.

Säkeiden rytmi ja sanojen äänteellinen sointuisuus viittaavat myös orfiseen puoleen runoudessa, huomion kohteena on enemmän sanojen sointi ja monimielisyys kuin tarkkojen ajatusten esittäminen. Orfeus laulaa hämärästi ja monimielisesti.

Runous liittyi antiikin kreikassa julkisiin juhliin, ja runous tunnettiin vain laulettuna. Hämärä ja monimielinen ilmaisu oli mahdollista lauluissa, koska oikeus rikkoa arkisen puheen muodot liittyivät vain juhliin. Arkisten ja asioita toimittavan puheen oli parasta olla yksiselitteistä ja selkeää. Kaikkien oli parasta noudattaa yhteisiä puheen sääntöjä. Mutta juhla, joka merkitsi vapautumista arjesta, näkyi myös kielenkäytön vapautumisena. Juhla-aikaan ei tarvinnut puhua niin kirjaimellisesti, silloin saattoi käyttää kielikuvia ja puhua muutenkin arvoituksellisesti. Juhlarituaaleissa saattoi heittäytyä transsiin, ja suoltaa käsittämättömiä sanaryöppyjä ylistykseksi jumalille. Hillitön ja ekstaattinen ylistys oli keskeinen runouden alue, toinen yhtä keskeinen oli herja ja verbaalinen nokkeluus kaikkea vihattavaa vastaan.

 

Risto Niemi-Pynttäri