Paimenrunous
Pastoraali- eli paimenrunoudessa (bukolical poerty, bukolos – paimen) luonto esitetään miellyttävänä paikkana. Paimenrunouden synty menee Theokritoksen nimiin, hän kutsui runojaan idylleiksi (tunnelman mukaan).
Pastoraalit ovat monen muotoisia runoja. Ne voivat olla eklogeja (eklektinen, valittu palanen), ne voivat olla roolirunoja, joissa minähahmo on paimen. Ne voivat olla myös dialogeja joissa paimen haastaa toisen kilpalaulantaan, tai joissa paimen flirttailee tapaamansa työn tai pojan kanssa. Paimenkulttuuriin on kuulunut Kreikassa huilun soitto ja paimenten laulut, sekä toisen paimenen haastaminen kilpalaulantaan. Haastettu valitsee aiheen ja esittää ensimmäisen säkeistön, toisen paimenen on vastattava siihen ja pistettävä paremmaksi.
Kansanomaiset paimenhahmot ovat usein groteskeja, rivoja, yksisilmäisiä, lenkosäärisiä ja karvaisia kuten jumalhahmonsa Pan. Heidän seksuaaliset halunsa ovat yksinkertaisia, he katsovat kateellisena kuinka sonni astuu lehmää ja halusivat tehdä samoin jollekin naiselle. Palkaksi he lupaavat juustoa tai omenia, harvemmin karitsan.
Näitä kansanomaisia paimenlaulajia ei arvostettu, ja paimenen työtäkin pidettiin vähäpätöisen työnä. Kaikki tämä muuttui Theokritoksen (n.250 eKr) paimenrunojen myötä. Theokritoksen nimiin on merkitty myös muiden tekijöiden paimenrunoja, joten tekijäsubjektia ei kannata korostaa, vaan puhua kreikkalaisista paimenrunoista pikemminkin Theokritos -tuotantona.
Pastoraaleissa on usein myös surullinen sävy, huikaisevan kauniin luonnon keskelle tuodaan yksi särö ja riitasointu, onnettoman rakkauden raatelema paimenen sydän. Tämä on runoudessa usein esitetty tilanne. Erityisesti pastoraaliin kuuluu toisaalta koko luomakunnan kuvaaminen surevana, kun esimerkiksi kaikkien rakastama Adonis –paimen on kuollut – kasvillisuus kuvataan surevana, lintujen laulu kuvataan valituksena ja virtojen solina huokailuna.
Paimenista tuli pastoraalien myötä vaatimattoman, mutta harmonisen elämän symboleja. Raamatusta tapaa muistumia näistä hyvistä paimenista. Kreikkalaisilla puolestaan hyvän kaupunkivaltion kuninkaan ideaaliksi tuli paimenmainen hahmo, joka huolehti kansastaan kuten paimen laumastaan. Näin myös harmoninen yhteiskunta kuvattiin pastoraali-idylliksi, sen myyttisenä esikuvana pidettiin kulta-ajan Arkadiaa. On huomattava, että pastoraali ilmaisi ihannetta harmonisesta yhteiskunnasta joka oli myös luonnon kanssa sopusoinnussa. Pastoraalien myötä esitettiin myös ensimmäistä kertaa unelma maailmasta jossa ei ole sotia, kun paimenlauluissa ylistettiin rauhaa ja vastustettiin herooisten taistelulaulujen uhoa.
Vaikka paimenrunoudella ei ole suoraa yhteyttä ekologian kanssa, niin nimenomaan rauhaa ja luonnonmukaista elämää korostavia pastoraaleja voidaan kutsua ekologiseksi runoudeksi.
Paimenet olivat myös runoilijoiden ja filosofien synonyymeja. Realismia painottavissa tulkinnoissa tosin näitä paimeniksi pukeutuneita intellektuelleja on pidetty paimenrunouden rappion merkkinä. Ekologinen tulkinta on korostanut kuitenkin paimenhahmojen merkitystä korkeakulttuurin ja luonnon harmonian välittäjinä. Myyttiset paimenet olivat jatkuvasti tekemisissä muusien kanssa. He kaitsivat karjaansa Helikonin rinteillä, vastapäätä Parnassos –vuorta. Muusain sanottiin asustavan juuri näillä rinteillä. Näin siis paimenista tuli myyttisiä hahmoja, jotka olivat päivittäin tekemisissä inspiraation ja hengen korkeimpien muusien kanssa.
Pastoraalirunoudesta tuli keskeinen lyriikan muoto, oma lajinsa joka pyrki noudattamaan kreikkalaisten paimenrunojen esikuvaa, ja se kukoisti koko esimodernin runouden ajan aina 1700 –luvun lopulle asti.