Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Horatius ja runoilijakoulu

tekijä: Juha Matti Nikolai Teppo Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.55

Horatius (65 - 8 eKr) tämä vapautetun orjan poika Etelä-Italiasta hankki parhaan mahdollisen koulutuksen ensin Roomassa ja sitten Ateenassa. Horatiuksen runotuotanto huipentuu lyyrisiin lauluihin (Carminiun libri) hänen muuttaessaan Rooman ihmisvilinästä vuoristomaatilalleen. Myös Horatiuksella oli oma 'runovuorensa' juuri hänen suuren runoutensa aikaan. Muusat asuivat tietysti runovuorella - mutta miten sen voisi nykyihminen ymmärtää? Pentti Saarikoskella oli runovuorensa Ruotsissa asuessaan.

Maalle muuttaessaan Horatiuksen tyyli vaihtui yksinkertaiseksi. Teennäisen keikaroivan kaupunkilaistyylinsä tilalle tuli yksinkertaisuuteen ja luonnollisuuteen pyrkivä tyyli. Satiiristen runopakinoiden tilalle tuli henkeviä runoesseitä.

Ivasäkeiden tradition mukaisen jambirunouden tilalle tuli laululyriikkaa. Mutta uudet säkeet kiinnostivat vain pientä piiriä, ja pettyneenä Horatius lopetti runouden. Hän keskittyi kirjoittamaan filosofisempaa runopakinaa, sen huipentumana on Ars poetica.

Runoilijana Horatius oli Augustuksen ajan suurimpia. Keisari tilasi häneltä uhlakantaatin vuosisataisjuhlaan, joka oli suuri rituaalinen spektaakkeli. Vasta tämän julkisen huomion jälkeen hänen muukin runoutensa löydettiin.

Opetusrunous oli käsitellyt filosofisia kysymyksiä paljonkin, mutta kukaan ei vielä kirjoittanut runoutta joka käsitteli runoutta. Heksametriin kirjoitettu estetiikan kysymyksiä käsittelevä Ars poetica avasi uuden lajin.

"Rupean siis hoitamaan kovasimen virkaa; sehän pystyy terottamaan raudan,
vaikka ei itse leikkaa. En runoile itse, mutta opetan muille mikä on
runoilijan tehtävä ja velvollisuus, mistä hankitaan aiheet, mikä kehittää ja
muovaa ihmisestä runoilijan, mikä sopii tyyliin, mikä ei, mihin johtaa taito,
mihin erehdys."

Horatiuksen käsitykset taiteen luonteesta ovat suunnilleen Aristotelen oppien mukaisia. Taiteen luonne on 'mimesis' hahmottaminen/esittäminen, kuitenkin latinankielelle käännettäessä muutti luonnettaan 'imitatio'. Silti Horatius ei pyri samanlaiseen teoreettiseen syvyyteen kuin Aristoteles – hänen tavoitteensa ovat käytännöllisempiä.

RUNOILIJASTA

"Kuulehan sinä vanhempi poika! Vaikka isäsi neuvot kehittävät sinua oikeaan suuntaan ja itselläsikin on järkeä, paina mieleesi mitä sinulle sanon. Tietyillä aloilla on aihetta suvaita keskinkertaisuuttakin. Keskitason oikeusoppinut ei yllä kaunopuheisen Messalan taituruuteen mutta nauttii silti arvonantoa. Keskinkertaiselle runoilijalle eivät ihmiset, eivät jumalat eivätkä mainospylväät ole myöntäneet olemassaolon oikeutta. Kuten särähtävä yhteissoitto häiritsee pitojen tunnelmaa, koska ateria olisi voitu nauttia ilman sitäkin. Samoin runo, jonka luonnostaan pitäisi tuottaa mielihyvää, vajoaa alas ellei yllä huipulle."

Runon tulee on tuottaa mielihyvää. Harrastajataide on tästä näkökulmasta turhaa, taiteen alueella ei voi kilpailla koska siinä ei ole kunniallista edes sijoittua toiseksi. Koska taiteen tulee tuottaa nautintoa, sitä ei tarvita jos se ei nosta juhla-aterian tunnelmaa. Siksi taiteessa on toiset arviointiperusteet kuin käytännöllisillä aloilla, pienikin särö voi pilata taidenautinnon illuusion.

"On kysytty syntyykö ansiokas runo lahjakkuuden vai koulutuksen tuloksena. Minä en ymmärrä, mitä hyödyttää harrastus ilman runosuonta, enkä liioin, mitä auttaa nerous, jos ei sitä kehitetä; molemmat tarvitsevat toistensa tukea jaovat sovussa keskenään."

Horatius korostaa järjen ja samalla oppineisuuden merkitystä runoudessa, sitä mainitaan 'roomalaisen humanismin' piirteeksi. Runoilijalla on oltava täysipainoista sanottavaa, muutoin säkeet jäävät sointuvaksi lörpöttelyksi. Pelkkä retoriikka ei riitä, vaan siihen täytyy liittyä filosofinen sivistys. "Sanat tulevat vastustelematta, jos aihe on sinulle ennalta tuttu", sanoo Horatius. Tärkeintä on kirjoittajan 'ethos', hänen järkevä tahtonsa. On siis opittava ajattelemaan samalla kun oppii kirjoittamaan. Jos ajatukset ova selkeitä, myös ilmaisu on selkeää.

Mutta toisin kuin filosofien, jotka käsittelevät asioita abstraktisti, Horatius neuvoo runoilijaa tarkkailemaan ihmisten elämää ja ottamaan siitä eläviä äänenpainoja. Korostaessaan järkeä, Horatius ottaa varoittavaksi esimerkiksi hurmahenkisen runoilijan. Täysjärkiset ihmiset pelkäävät olla tekemisissä tällaisen kanssa. Tuijottaessaan yläilmoihin ja röyhtäillessään säkeitä ja hoiperrellessaan hän saattaa kompastua kuoppaan. Horatius kääntää tässä ympäri erään laajasti levinneen kreikkalaisen Thaleksen vitsin. Siinä filosofi ja teoreetikko tarkkailee taivaita kävelyllään, eikä huomaa kaivoa edessään. Järki nyrjähtelee ja teoreetikko kompuroi yksinkertaisessa maailmassa. Horatiukselle tämä hurmioitunut runoilija, profeetallinen näkijä on samanlainen kompastelija todellisuudessamme. Häntä on turha kiskoa ylös. Olkoon runoilijalla lupa tuhoutua, joka pelastaa toisen vastoin tämän tahtoa toimii kuin murhaaja. Hän ei lakkaa haaveilemasta maineikkaasta kuolemasta, vaikka hänet kiskotaan kuopastaan.