Lucretius ja atomit

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos perjantai 13. elokuuta 2010, 19.52

Lucretiuksen (95 –55 eKr) materialistinen atomioppi muodostaa  runollisen kauniin järjestelmän, koska luonnontiedettä ja runoutta ei ajateltu erillisinä seikkoina. Hän kuvaa kuinka maailmat syntyvät ja häviävät, kuinka kasveja ja eläimiä nousee esiin materiaalisesta perustastaan ja hajoaa pois. Kaikki on sattumaa, vain luonnon luova voima synnyttää ja hävittää.

 

Lucretius teos Maailmankaikkeudesta (De rerum natura) puhutaan atomeista, pienimmistä osasista, sellaisina kuin Epikuros ne esitti. Nuo pienimmät aineen osaset liikkuvat tyhjyydessä, ne hajoavat ja muodostavat uusia yhdistelmiä. Tämä atomioppi välittyi sittemmin moderniin luonnontieteeseen, jossa atomit ymmärrettiin aivan eri tavalla.

 

Nykyisen ekokatastrofin näkökulmasta Lucretiuksen näkemys viimeisestä ”ihmeestä” on hämmentävä. Lopun aikoina ilma tulee tautiseksi koska atomirakenne järkkyy sekä ilmassa, että maaperässä. Lucretiuksen mukaan kun vahingollinen ilma alkaa liikehtiä, niin rutto (eli saaste) laskeutuu veteen, viljaan, ihmisten ja eläinten ravintoaineisiin, tai jää leijumaan haitallisesti ilmaan.

 

Lucretius eli rauhattomana aikana ja se näkyy myös hänen julmasta asenteestaan:

 

"On ihanaa rannalta käsin tarkastella jonkun toisen hätää kun tuulet nostavat aaltoja valtavalla merellä! Ei siksi että olisi suloinen nautinto kun toinen menehtyy, vaan ihanaa on nähdä millaisen onnettomuuden itse välttää. Ihanaa on myös katsella sodan armoille joutuneiden taistelua kun itse ei ole vaarassa. Mutta ei ole mitään ihanampaa kuin oleskella hiljaisilla seuduilla, hyvin varustautuneena viisauden opeilla, katsellen alas muita kuinka he harhailevat sinne ja tänne ja vailla suuntaa etsivät tietä elämään, kamppaillen näyttääkseen lahjakkailta, kilpailevat kumppaninsa kanssa, tappavat toisiaan päivin öin tavoittaakseen suunnattomin ponnistuksin kunnian helyjä ja saadakseen valtaa. Voi ihmisten onnetonta mieltä! Voi heidän sokeaa sydäntään! Voi millaisissa varjoissa ja vaaroissa he elävät lyhyen elämänsä!

Eivätkö he näe että luonto huutaa ainoastaan kahta asiaa: että tuska olisi kaukana ruumiista ja että sielu vapaana levottomuudesta ja pelosta voisi nauttia aistikokemusten ihanuudesta?"

 

Lucretius pyrki antamaan maailmanselityksen, joka tekisi lopun uskosta jumaliin, ei siksi etteikö jumalia olisi, vaan koska jumalat elävät saavuttamattomiksi eristäytyneinä. Koska he eivät tarvitse meitä, me emme Lucretiuksen mukaan tarvitse heitä.

 

"Surkeannäköistä oli ihmisten elämä, kun sitä masensi ja polki maahan taikausko, joka taivaan avaruudesta ojensi uhkaavasti esiin päänsä katsellen pelottavana alas ihmisten maailmaan. Mutta astuipa sitten esiin kreikkalainen mies, joka tohti katsoa silmästä silmään tuota hirmua ja käydä taistelemaan sitä vastaan. Hän ei säikkynyt palvottuja jumalia, ei salamoita eikä ukonjylinää; ne vain terästivät hänen henkensä voimaa ja saivat hänet entistä urheammin yrittämään murtaa salpoja, joiden takana piili luonto. Siksi hänen valtava henkensä tunkeutui voitollisesti kauas kaikkeuden

liekehtivän muurin taakse; siellä hän tutki ajatuksensa voimalla koko avaruuden, ja siellä hän palasi voittajana opettamaan meille mikä on mahdollista, mitä taas ei voida ajatella ja kuinka jokaisella oliolla on voimiensa määräämä raja ja päämäärä." (I 63-80)

 

Ihmisen luonto on pelkkä voimaa, sillä hän mittaa oman olemisensa, elämän päämäärä on olemassaolon ammentaminen, ja siinä on myös raja johon hän sortuu. Lucretius halusi opettaa ihmisille elämän ehdot, tosiasiat joita ihmiset eivät halua nähdä. Mutta jos ihmiset hyväksyisivät elämän karut ehdot, he eivät pelkäisi edes kuolemaa, koska se on välttämätön.

 

Miten runous ja filosofia Lucretiuksella sopivat yhteen? Hän kirjoitti opetusrunoutta, jossa aikansa tiede esitettiin runoasussa. Kirjallisuutena se vaikuttaa rytmilliseltä matematiikalta, kuten on valitettu. Lucretius näkee tehtävänsä olevan eettinen: vapauttaa ihmiset uskonnon ja uskomusten kahleista.  Runolla, muusain suomalla viehätyksellä on vain välillinen tehtävä: saattaa katkera oppi mieluisaksi kuulla. Runoilija on kuin lääkäri joka tarjotessaan lapselle karvasta lääkejuomaa sivelee maljan reunat hunajalla.

 

Lucretius: Maailmankaikkeudesta (De rerum natura.) Suomentanut,johdanto ja selitykset Paavo Numminen. Porvoo: WSOY, 1965