Rooman kirjallisuudesta

tekijä: Juha Matti Nikolai Teppo Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.55

Noin seitsemänsataavuotinen ajanjakso roomalaista kirjallisuutta on sirpaleinen kokonaisuus, ja kuva voi tällaisen lyhyen yleisesityksen ansiosta olla epäyhtenäinen. Sitä se kuitenkin luonteeltaan on, toisiin kausiin mahtuu enemmän säilyneitä tuotoksia kuin toisiin. Esivaiheet hypätään melkeinpä yli, vuosisadat ajanlaskumme alun molemmin puolin ovat korostuneet, loppu jää harvojen kirjailijoiden esittelyn varaan. Useita kirjailijoita ja teoksia käsitellään tarkemmin kokonaan niille omistetuissa teksteissä.

Perinteinen kronologinen jaottelu on seuraava:

I arkaainen aika 240-80 eKr.
II tasavallan loppuaika 80-30 eKr. (kuuluu klassiseen kauteen, luetaan joskus mukaan kulta-aikaan)
III Augustuksen aika 30 eKr.-14 jKr. (kuuluu klassiseen kauteen, nimitetään joskus kulta-ajaksi)
IV hopea-aika 14-120 jKr. (kuuluu klassiseen kauteen)
V myöhempi keisariaika 120-500 jKr.

Jako perustuu latinan kielen muutoksiin ja tyyli-ihanteisiin. Nimitykset kulta- ja hopea-aika ovat arvoväritteisiä, ja pohjautuvat tiettyyn latinan kielen arvottamisen traditioon. Renessanssin latina otti ihanteekseen Gaius Julius Caesarin ja Augustuksen ajan latinan ja tämä tulkinta vaikuttaa yhä. Keskeinen vedenjakaja klassisen latinan ja myöhäisantiikin latinan välillä on 200-luku jKr. ja silloin tapahtuneet kielen muutokset. Termi klassinen on myös monimerkityksinen ja sitä käytetään erilaisissa yhteyksissä. Laajasti ajatellen suuri osa antiikkia kuuluu klassiseen kulttuuriin, suppeimmillaan sillä käsitetään tyyli-ihannetta joka on hiottu, selkeä, tasapainoinen, plastinen ja hillitty.* Tämän käsityksen mukaan hopea-ajan tyyli-ihanteet eivät kuulu(isi) klassisuuteen. Tämä esimerkkinä käsitteen ongelmallisuudesta.

ARKAAINEN AIKA

Jo varhain syntyivät muutamat käytännöllisen kirjallisuuden lajit kuten käsikirjat ja oppaat, historialliset eepokset, lakitekstit sekä hauta- ja muistokirjoitukset tms. Usein runomittaisiin annaaleihin kirjattiin tapahtumat vuosikohtaisesti. Puheiden kirjaaminen oli kreikkalaista alkuperää, mutta tavasta tuli jo varhain periroomalainen.

Kreikkalainen kulttuuri levisi Italiaan laajemmin 200-luvulla eKr. ja kreikkalaisen kirjallisuuden lajit juurtuivat Roomaan. Rooman arkaaiseen kirjallisuudessa ei ole monia yhteisiä tyylipiirteitä kuten myöhempinä kausina koska Rooman kirjallisuuden instituutio eli vielä kehitysvaihetta.

Näyttämötaide ei koskaan saavuttanut Roomassa sitä samaa merkittävyyttä kuin 400-luvun Ateenassa. Teatteri oli viihdettä, siihen ei liittynyt kulttimerkityksiä kuten Kreikassa.

Tasavallan aikana teatterilla oli vielä suosiota, muut huvit eivät vielä olleet jättäneet sitä varjoonsa. Silloin vaikuttivat myös Rooman kirjallisuuden parhaimmat näytelmäkirjailijat. Yhtään varhaista roomalaista tragediaa ei ole säilynyt kuin fragmentteina, eikä laji ollut niin keskeinen kuin komedia. Erityisesti uusi attikalainen komedia ja hellenistiset näytelmät vaikuttivat enemmän kuin Kreikan varhaiset klassikot. Komediaan sisällytettiin joskus myös laulelmaosuuksia. Plautus (n. 250-184 ekr.) oli yleisön suursuosikki, Terentius (n. 195-159 eKr.) oli sivistyneemmän väen arvostama muttei vedonnut laajoihin kansanjoukkoihin.

Satiiria pidettiin roomalaisten omana luomuksena, ja laji oli keskeinen koko Rooman historian ajan. Se syntyi arkaaisena aikana varsin monista juurista. Varhaisen satiirin tärkein edustaja oli Gaius Lucilius (n. 180-102 eKr.) joka vakiinnutti sen olemuksen.

TASAVALLAN LOPUSTA AUGUSTUKSEN AIKAAN

Tasavallan loppuaikana latinasta kehittyi se klassinen muoto jolla mm. Cicero, Lucretius ja Catullus kirjoittivat (ks. muut tekstit). Ajalta ovat peräisin muutamat historiankirjoituksen klassikot kuten tyyliltään pelkistetty Julius Caesarin (n.100-44 eKr.) Gallian sota sekä Sallustiuksen (86-35 eKr.) teokset. Raja kaunokirjallisuuden ja historiografian välillä on antiikissa häilyvä. Historiankirjoitukseen vaikuttivat ne samat tyylivirtaukset kuin muuhunkin kirjallisuuteen, ja tutkitaanpa sitten antiikin historiaa tai kirjallisuutta ei toista niistä voi jättää huomiotta. Retoriikka-instituution kukoistus heijastui kirjallisuuteen. Rooman valta ulottui yhä laajemmalle ja valtakunnasta tuli yhä vauraampi ja urbaanimpi. Kansalaissotien aika koetteli väestöä ja kirjailijoilla on viitteitä halusta löytää rauha mm. maaseudulta: monet viihtyivät paremmin huviloillaan rauhallisella maaseudulla.
Käytiin keskustelua hyvästä valtiosta sekä vallasta: taustalla olivat muutokset hallintojärjestelmässä sekä suuri valta, jonka mahdollisesta turmelevasta vaikutuksesta saatiin monenlaista näyttöä jo tuolloin. Nautintojen harrastamiselle tuli yhä vähemmän esteitä, mutta miten nautiskeluun ja velvollisuuksiin oli suhtauduttava?

Rooma toipui kansalaissodista nopeasti. Augustuksen rauhaisa aika oli runouden hallitsemaa, tuolloin syntyi Vergiliuksen, Horatiuksen ja Ovidiuksen päätuotanto. Aiheista käytetyimpiä olivat mytologia ja rakkaus. Elegiarunous kukoisti ja Catulluksen seuraajista sen parissa oli tunnetuin Maecenaan piiriin kuulunut Sextus Propertius (n.50-15 eKr.). Lajista tuli yksi Rooman kirjallisuuden tärkeimmistä. Roomalainen elegia on kertoo runoilijaminän suuresta rakkaudesta jossa eri tunteet vaihtelevat ihmissuhteen eri vaiheissa.Tulisissa elegioissaan Propertus tavoittaa ilmaisussaan niin rakkauden huuman kuin mustasukkaisuuden, eron haikeuden ja tunteiden lopullisen kylmenemisen. Propertiuksen vastakohta on elegikko Albius Tibullus (n. 50-19 eKr.) jolla on intensiteetin sijaan eteerisempiä sävyjä.

Augustuksen aikana proosan merkitys väheni. Titus Livius (59-17 eKr.) loi Rooman aatteellisen kansallishistorian Ab Urbe Condita (Rooman historia sen perustamisesta alkaen) jonka 142:sta kirjasta on säilynyt osia. Liviuksen paikoin poeettinen proosakieli ennakoi jo hopealatinen syntyä.

HOPEA-AIKA

Augustus oli yrittänyt restauroida vanharoomalaisia arvoja, mutta yritys oli varsin sidoksissa hänen henkilöönsä joten Rooma-aatteen merkitys väheni. Kirjailijoiden ilmaisuvapaus vaihteli vallassa olevan keisarin mukaan. Hispaniasta (Espanja) tuli tärkeä keskus mm. reetorikoulujen ansiosta ja monet ajan kirjailijoista olivat siltä kotoisin. Kulta-ajan auktoreita pidettiin esikuvina, mutta runoudessa ei ylletty edeltäjien tasolle. Proosan kirjoitustapa sai runollisia piirteitä, ja latinan tyyli-ihanteet muuttuivat: kielestä tuli aiempaa epäsymmetrista, varioivampaa ja särmikkäämpää. Retoriikkaa alettiin käyttää myös koristeena ilmaisun tehostamisen lisäksi. Laajakaariset lauseet lyhenivät. Martialiksen lisäksi Juvenalis (n. 55-130 jKr.) on roomalaisen satiirin klassikkoja. Hänen heksametrisatiirinsa ovat äreitä ja katkeria, niissä kritisoidaan erityisesti Rooman yläluokan paheellisuutta. Senecasta ja Petroniuksesta ks. erilliset tekstit. Tacitus (n. 55-117 jKr.) on sekä tieteellisesti että taiteellisesti Rooman merkittävin historioitsija. Tacituksen pääteoksia ovat Historiae joka käsittelee hänen omaa aikaansa, sekä Annales (Keisarillisen Rooman historia Tiberiuksesta Neroon), josta suuri osa käsityksiä Rooman historiasta on peräisin.

MYÖHEMPI KEISARIAIKA

100-luvulta tunnetaan ehkä parhaiten Suetoniuksen (n.69-140) elämänkerrat kahdestatoista keisarista. Suetonius keskittyy keisarien luonteesta kertoviin asioihin kuten juoruihin ja anekdootteihin. Toisella vuosisadalla vallitsi arkaistinen suuntaus, joka kohotti esikuvikseen tasavallan ajan arkaaiset kirjailijat. 200-luvulla Rooman valtakuntaa kohtasivat monenlaiset kriisit. Valtakunnassa sodittiin sen rajoilla että niiden sisäpuolella ja talous horjui pahasti. Tämä vaikutti tyrehdyttävästi kirjalliseen toimintaan. Rooman provinssit aikoivat toisella vuosisadalla jättää ydinaluita varjoonsa. Apuleius edusti Afrikasta peräisin olevaa tyyliä jota kutsutaan nimellä tumor Africus, "Afrikkalainen paisuttelu" joka on tulvivan runsassanaista ja luonnehdittu barokkimaiseksi. Uskonnossa tapahtui muutoksia: Rooman klassinen pantheon menetti merkitystään muiden uskontojen rinnalla. Kristillisyys alkoi näkyä kirjallisuudessa ja sulautui myöhemmin ei-kristilliseen korkeakulttuuriin. 300-luvulla kulttuurielämä elpyi hieman. Syntyi paljon kokoomateoksia ja kommentaareja klassikkoteksteihin, kristilliset hymnit toivat lyriikkaan aksentoivan eli sanapainollisen rytmiikan.

Kirkkoisistä Augustinus (354-430) oli kirjailijana merkittävin. Tarkkaillessaan itseään hän luo psykologisesti syvällisen ja tarkan kuvan erilaisista tunnetiloistaan joiden kuvaamiseen hän käyttää ansiokkaasti retorisia keinoja. Klassinen kirjallisuus ei oikeastaan koskaan lakannut vaikuttamasta, mm. Cicerosta tuli yksi kristillisen proosan esikuvia ja Vergilius säilytti merkityksensä läpi keskiajan. Renessanssiaika loikin sitten uudenlaisen suhteen klassikoihin.


Pekka Paussu