Rooman kirjallisuudesta
Noin seitsemänsataavuotinen ajanjakso roomalaista kirjallisuutta on sirpaleinen kokonaisuus, ja kuva voi tällaisen lyhyen yleisesityksen ansiosta olla epäyhtenäinen. Sitä se kuitenkin luonteeltaan on, toisiin kausiin mahtuu enemmän säilyneitä tuotoksia kuin toisiin. Esivaiheet hypätään melkeinpä yli, vuosisadat ajanlaskumme alun molemmin puolin ovat korostuneet, loppu jää harvojen kirjailijoiden esittelyn varaan. Useita kirjailijoita ja teoksia käsitellään tarkemmin kokonaan niille omistetuissa teksteissä.
Perinteinen kronologinen jaottelu on seuraava:
I arkaainen aika 240-80 eKr.
II tasavallan loppuaika 80-30 eKr. (kuuluu klassiseen kauteen, luetaan
joskus mukaan kulta-aikaan)
III Augustuksen aika 30 eKr.-14 jKr. (kuuluu klassiseen kauteen,
nimitetään joskus kulta-ajaksi)
IV hopea-aika 14-120 jKr. (kuuluu klassiseen kauteen)
V myöhempi keisariaika 120-500 jKr.
Jako perustuu latinan kielen muutoksiin ja tyyli-ihanteisiin. Nimitykset kulta- ja hopea-aika ovat arvoväritteisiä, ja pohjautuvat tiettyyn latinan kielen arvottamisen traditioon. Renessanssin latina otti ihanteekseen Gaius Julius Caesarin ja Augustuksen ajan latinan ja tämä tulkinta vaikuttaa yhä. Keskeinen vedenjakaja klassisen latinan ja myöhäisantiikin latinan välillä on 200-luku jKr. ja silloin tapahtuneet kielen muutokset. Termi klassinen on myös monimerkityksinen ja sitä käytetään erilaisissa yhteyksissä. Laajasti ajatellen suuri osa antiikkia kuuluu klassiseen kulttuuriin, suppeimmillaan sillä käsitetään tyyli-ihannetta joka on hiottu, selkeä, tasapainoinen, plastinen ja hillitty.* Tämän käsityksen mukaan hopea-ajan tyyli-ihanteet eivät kuulu(isi) klassisuuteen. Tämä esimerkkinä käsitteen ongelmallisuudesta.
ARKAAINEN AIKA
Jo varhain syntyivät muutamat käytännöllisen kirjallisuuden lajit kuten käsikirjat ja oppaat, historialliset eepokset, lakitekstit sekä hauta- ja muistokirjoitukset tms. Usein runomittaisiin annaaleihin kirjattiin tapahtumat vuosikohtaisesti. Puheiden kirjaaminen oli kreikkalaista alkuperää, mutta tavasta tuli jo varhain periroomalainen.
Kreikkalainen kulttuuri levisi Italiaan laajemmin 200-luvulla eKr. ja kreikkalaisen kirjallisuuden lajit juurtuivat Roomaan. Rooman arkaaiseen kirjallisuudessa ei ole monia yhteisiä tyylipiirteitä kuten myöhempinä kausina koska Rooman kirjallisuuden instituutio eli vielä kehitysvaihetta.
Näyttämötaide ei koskaan saavuttanut Roomassa sitä samaa merkittävyyttä kuin 400-luvun Ateenassa. Teatteri oli viihdettä, siihen ei liittynyt kulttimerkityksiä kuten Kreikassa.
Tasavallan aikana teatterilla oli vielä suosiota, muut huvit
eivät vielä olleet jättäneet sitä varjoonsa.
Silloin vaikuttivat myös Rooman kirjallisuuden parhaimmat näytelmäkirjailijat.
Yhtään varhaista roomalaista tragediaa ei ole säilynyt
kuin fragmentteina, eikä laji ollut niin keskeinen kuin komedia.
Erityisesti uusi attikalainen komedia ja hellenistiset näytelmät
vaikuttivat enemmän kuin Kreikan varhaiset klassikot. Komediaan
sisällytettiin joskus myös laulelmaosuuksia. Plautus (n.
250-184 ekr.) oli yleisön suursuosikki, Terentius (n. 195-159
eKr.) oli sivistyneemmän väen arvostama muttei vedonnut
laajoihin kansanjoukkoihin.
Satiiria pidettiin roomalaisten omana luomuksena, ja laji oli keskeinen
koko Rooman historian ajan. Se syntyi arkaaisena aikana varsin monista
juurista. Varhaisen satiirin tärkein edustaja oli Gaius Lucilius
(n. 180-102 eKr.) joka vakiinnutti sen olemuksen.
TASAVALLAN LOPUSTA AUGUSTUKSEN AIKAAN
Tasavallan loppuaikana latinasta kehittyi se klassinen muoto jolla
mm. Cicero, Lucretius ja Catullus kirjoittivat (ks. muut tekstit).
Ajalta ovat peräisin muutamat historiankirjoituksen klassikot
kuten tyyliltään pelkistetty Julius Caesarin (n.100-44
eKr.) Gallian sota sekä Sallustiuksen (86-35 eKr.) teokset.
Raja kaunokirjallisuuden ja historiografian välillä on
antiikissa häilyvä. Historiankirjoitukseen vaikuttivat
ne samat tyylivirtaukset kuin muuhunkin kirjallisuuteen, ja tutkitaanpa
sitten antiikin historiaa tai kirjallisuutta ei toista niistä
voi jättää huomiotta. Retoriikka-instituution kukoistus
heijastui kirjallisuuteen. Rooman valta ulottui yhä laajemmalle
ja valtakunnasta tuli yhä vauraampi ja urbaanimpi. Kansalaissotien
aika koetteli väestöä ja kirjailijoilla on viitteitä
halusta löytää rauha mm. maaseudulta: monet viihtyivät
paremmin huviloillaan rauhallisella maaseudulla.
Käytiin keskustelua hyvästä valtiosta sekä vallasta:
taustalla olivat muutokset hallintojärjestelmässä
sekä suuri valta, jonka mahdollisesta turmelevasta vaikutuksesta
saatiin monenlaista näyttöä jo tuolloin. Nautintojen
harrastamiselle tuli yhä vähemmän esteitä, mutta
miten nautiskeluun ja velvollisuuksiin oli suhtauduttava?
Rooma toipui kansalaissodista nopeasti. Augustuksen rauhaisa aika
oli runouden hallitsemaa, tuolloin syntyi Vergiliuksen, Horatiuksen
ja Ovidiuksen päätuotanto. Aiheista käytetyimpiä
olivat mytologia ja rakkaus. Elegiarunous kukoisti ja Catulluksen
seuraajista sen parissa oli tunnetuin Maecenaan piiriin kuulunut
Sextus Propertius (n.50-15 eKr.). Lajista tuli yksi Rooman kirjallisuuden
tärkeimmistä. Roomalainen elegia on kertoo runoilijaminän
suuresta rakkaudesta jossa eri tunteet vaihtelevat ihmissuhteen
eri vaiheissa.Tulisissa elegioissaan Propertus tavoittaa ilmaisussaan
niin rakkauden huuman kuin mustasukkaisuuden, eron haikeuden ja
tunteiden lopullisen kylmenemisen. Propertiuksen vastakohta on elegikko
Albius Tibullus (n. 50-19 eKr.) jolla on intensiteetin sijaan eteerisempiä
sävyjä.
Augustuksen aikana proosan merkitys väheni. Titus Livius (59-17
eKr.) loi Rooman aatteellisen kansallishistorian Ab Urbe Condita
(Rooman historia sen perustamisesta alkaen) jonka 142:sta kirjasta
on säilynyt osia. Liviuksen paikoin poeettinen proosakieli
ennakoi jo hopealatinen syntyä.
HOPEA-AIKA
Augustus oli yrittänyt restauroida vanharoomalaisia arvoja, mutta yritys oli varsin sidoksissa hänen henkilöönsä joten Rooma-aatteen merkitys väheni. Kirjailijoiden ilmaisuvapaus vaihteli vallassa olevan keisarin mukaan. Hispaniasta (Espanja) tuli tärkeä keskus mm. reetorikoulujen ansiosta ja monet ajan kirjailijoista olivat siltä kotoisin. Kulta-ajan auktoreita pidettiin esikuvina, mutta runoudessa ei ylletty edeltäjien tasolle. Proosan kirjoitustapa sai runollisia piirteitä, ja latinan tyyli-ihanteet muuttuivat: kielestä tuli aiempaa epäsymmetrista, varioivampaa ja särmikkäämpää. Retoriikkaa alettiin käyttää myös koristeena ilmaisun tehostamisen lisäksi. Laajakaariset lauseet lyhenivät. Martialiksen lisäksi Juvenalis (n. 55-130 jKr.) on roomalaisen satiirin klassikkoja. Hänen heksametrisatiirinsa ovat äreitä ja katkeria, niissä kritisoidaan erityisesti Rooman yläluokan paheellisuutta. Senecasta ja Petroniuksesta ks. erilliset tekstit. Tacitus (n. 55-117 jKr.) on sekä tieteellisesti että taiteellisesti Rooman merkittävin historioitsija. Tacituksen pääteoksia ovat Historiae joka käsittelee hänen omaa aikaansa, sekä Annales (Keisarillisen Rooman historia Tiberiuksesta Neroon), josta suuri osa käsityksiä Rooman historiasta on peräisin.
MYÖHEMPI KEISARIAIKA
100-luvulta tunnetaan ehkä parhaiten Suetoniuksen (n.69-140)
elämänkerrat kahdestatoista keisarista. Suetonius keskittyy
keisarien luonteesta kertoviin asioihin kuten juoruihin ja anekdootteihin.
Toisella vuosisadalla vallitsi arkaistinen suuntaus, joka kohotti
esikuvikseen tasavallan ajan arkaaiset kirjailijat. 200-luvulla
Rooman valtakuntaa kohtasivat monenlaiset kriisit. Valtakunnassa
sodittiin sen rajoilla että niiden sisäpuolella ja talous
horjui pahasti. Tämä vaikutti tyrehdyttävästi
kirjalliseen toimintaan. Rooman provinssit aikoivat toisella vuosisadalla
jättää ydinaluita varjoonsa. Apuleius edusti Afrikasta
peräisin olevaa tyyliä jota kutsutaan nimellä tumor
Africus, "Afrikkalainen paisuttelu" joka on tulvivan runsassanaista
ja luonnehdittu barokkimaiseksi. Uskonnossa tapahtui muutoksia:
Rooman klassinen pantheon menetti merkitystään muiden
uskontojen rinnalla. Kristillisyys alkoi näkyä kirjallisuudessa
ja sulautui myöhemmin ei-kristilliseen korkeakulttuuriin. 300-luvulla
kulttuurielämä elpyi hieman. Syntyi paljon kokoomateoksia
ja kommentaareja klassikkoteksteihin, kristilliset hymnit toivat
lyriikkaan aksentoivan eli sanapainollisen rytmiikan.
Kirkkoisistä Augustinus (354-430) oli kirjailijana merkittävin.
Tarkkaillessaan itseään hän luo psykologisesti syvällisen
ja tarkan kuvan erilaisista tunnetiloistaan joiden kuvaamiseen hän
käyttää ansiokkaasti retorisia keinoja. Klassinen
kirjallisuus ei oikeastaan koskaan lakannut vaikuttamasta, mm. Cicerosta
tuli yksi kristillisen proosan esikuvia ja Vergilius säilytti
merkityksensä läpi keskiajan. Renessanssiaika loikin sitten
uudenlaisen suhteen klassikoihin.