Vallatonta Kieltä

Barokkilyriikka suosi metaforaa, koska siinä kaikkea voitiin yhdistää kaikkeen. ”Metafora on luojan työkalu, jonka hän unohti maan päälle”, kuten eräs barokin teoreetikko, Emmanuele Tesauro, sanoi teoksessaan Aristotelinen kiikari. Hän luonnehti että ”metafora on nerokas, älykäs, ihmeellinen, ja hilpeä nautiskelija, mutta myös kaunopuheinen ja hedelmällinen; kaiken huipuksi merafora on eräänlainen kuljeksiva Pyhiinvaeltaja”.

Runoudessa barokkimaisia  kielikuvia oli  ns. concetti eli konsepti Se viittasi päähänpistoon, joka on samalla  koristeellinen lausekuvio. Konseptit ovat ajatuksista raskaita ja yllättäviä kuvia.

Konseptia on vaikea erottaa metaforasta tai vertauksesta. Konsepti ei kuitenkaan perustu aistittavaan samankaltaisuuteen kuten metafora, vaan sen keinona on kaukana toisistaan olevien asioiden nokkelaan ja älylliseen yhdistäminen.

Konseptit ovat odottamattomia rinnastuksia. Tarkoituksena on hämmästyttää ja herättää ihailua. Metaforasta konsepti eroaa myös siinä, että se ei kestä toistoa. Konsepti toimii vain yhden kerran, eikä se voi vakiintua kuten metafora.

Konseptismin tuloksena on vastustajien mukaan ”pöyhkeää tyyliä”, puolustajien mukaan taas kyseessä on kielen verbaalisten mahdollisuuksien vapauttaminen.

Barokin aikana  kielen ilmaisualue laajeni radikaalisti. Barokki laajensi kansankielen skaalaa - enemmän kuin renessanssi ja klassismi tunnustaisivatkaan. Sillä ”hyvän maun” konventio rajasi ilmaisun alueen kapeaksi. Näiden rajojen ylittäminen oli tietenkin mautonta, omituista ja barokkimaista.

Barokkirunoudelle ominaista on sana-akrobatia, kielelliset kokeilut, sointukokeilut ja eräänlaisen vokaaliharmonian tavoittelu. Barokki jatkoi renessanssissa alkanutta kirjoitetun kielen kehittelyä keinotekoiseen suuntaan niin, että se saattoi olla vaikeampaa ja taidokkaampaa kuin puhekieli.

Huomio kiinnittyi itse kieleen, enemmän kuin todellisuuteen – pelkkä kielellinen muoto oli tärkeää. Kun renessanssi luuli löytäneensä maallisen todellisuuden, niin barokki osoitti kuinka paljossa todellisuuden paljastaminen onkin riippuvainen kielestä. Maailma ei ole kielestä riippumaton kohde - vaan maailma on kielen näyttämö, ympäristö jossa poseerataan.

Monenlaiset sanaleikit, kaksimerkityksisyydet ja nokkeluudet tulivat suosioon. Runoilija saattoi kätkeä oman nimensä ja rakastettunsa nimen runoon, kuten John Donne ja hänen vaimonsa Ann More seuraavassa:

Thou calls’t for More

but it’s Done.

”Wilt thou forgive that sinne where I begunne

which is my sin, thought it were DONE before?

When thou hast DONE , thou hast not DONE

For I have MORE.

Ilmaisussa ei pyritty luonnollisuuteen; ilmaisun kärjistäminen merkitsi retoristen keinojen suosiota. Kehiteltiin vastakohtaisuuksia, paradoksia, suosittiin liioittelua kuten:

”Nautinnon puutarhassa pinjat havisuttivat lehtiään rakkauden sihteereinä.”

Arkisista asioista käytettiin sievisteleviä kiertoilmaisuja: rumana pidettyä naista saatettiin kutsua kaunottareksi, jota säikähtää. Salasanomia kätkettiin runoihin. Tunteita käsiteltiin mekaanisten vaikutusketjujen malliin. Abstraktioita suosittiin ja esitettiin konkreettisten metaforien avulla.

Lyriikan alueella kokeiltiin kaikkea mahdollista. Kun renessanssin sonetin myötä omaksuttiin tiukat riimityssäännöt, jossa riimin täytyi olla säkeen lopussa, ei alussa eikä keskellä, niin barokin aikana kokeiltiin juuri niitä. Kehiteltiin leikillisiä riimikuvioita. Ketjuriimissä  sanan lopun tuli rimmata aina seuraavan sanan alun kanssa.  Kaikuriimissä loppusointu laitettiin kaikumaan:

 ”Es tönet der Wälder Mund – und

 Wie das Getöne verhelt – helt

Wieder Hertz, Höhe und Grund – rund

Ja, tut mir grünen Gewaltt – Wald!”

Riimin kaikua saatettiin jopa jatkaa loputtomiin:

 ”Ich kand dir Chokoladen laden laden

doch nicht mit dir in Baden-Baden Baden”

Barokkihoveissa hahmotettiin runoja, jotka muodostavat visuaalisen kuvion kuten viinilasin, tai spiraalin. Kirjoitettiin luetteloita, joissa runon saattoi muodostaa pelkkä naisten nimien luettelo.