Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Kielen Retorista Kehittämistä

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.59


Retorisella kehittelyllä oli barokkiajan Saksanmaalla keskeinen merkitys runoudessa.  Runot rakennettiin huolellisesti eri vaiheista retoristen sääntöjen mukaan. Oli tärkeää valita ensin huolella runon aihe (inventio) ja hahmottaa aiheen käsittelyjärjestys  (dispositio) sekä antaa sille lopuksi kielellinen asu (elocutio). Esimerkiksi oodin disposition tuli edetä antiikin mallin mukaan säkeistön ja vastasäkeistön dialektiikkaa noudattaen.

Runoudessa tärkein oli luonnollisesti "elocutio“, jossa tyyli oli olennaista. Lyriikan tyyli ei vielä barokin aikanakaan määräytynyt ensi sijassa kirjoittavasta subjektista käsin, vaan tyyli määräytyi sen mukaan millaisia seikkoja hän käsitteli, olivatko ne arvokkaita, tavallisia vai alempiarvoisia. Klassinen retoriikka erotteli kolme tyyliä, joiden mukaan kirjailijan täytyy asettaa sanansa: koskettavista ja traagisista asioista oli käytettävä korkeaa tyyliä, viihdyttämiseen on käytettävä keskityyliä tyyliä ja koomisista seikoista voidaan puhua alhaisella tyylillä.

Klassisen runousopin ihanteita saksan kieleen sovelsi ensimmäisenä Martin Opiz. Hän otti teoksessaan Buch  von der Deutschen Poeterey (1624)  tavoitteekseen saksan kielen nostamisen sivistyskieleksi. Aiemmin saksalaista kirjallisuutta hallitsi latina ja toisella sijalla oli ranska. Saksankielinen lyriikka oli jäänyt Opizin mukaan epäpuhtaaksi. Siinä hyväksyttiin murteellisuuksia, huonoa poljentoa ja puolinaista riimiä. Niinpä Opiz laati klassisen runousopin mukaiset säännöt, ja niitä noudatettiin lähes seuraavat sata vuotta.

Opizin opit merkitsivät siis klassisten ihanteiden läpimurtoa Saksassa. Hänen uudistuksensa pyrkivät ennen kaikkea soveltamaan runouteen klassisia runomittoja, jambia ja trokeeta, kun aiempi runous oli perustunut tavumäärälle. Hänen pyrkimyksensä oli kohottaa kansankielisen runouden tasoa antiikin esikuvien mukaiseksi oli hänen pyrkimyksensä. Opiz itse oli runoilijana merkittävä, ja esimerkillään hän avasi tietä saksalaiselle lyriikalle.

Saksan kielen kehittämisestä tuli laaja suuntaus. Kielen kehittämistä varten syntyi erityisiä kieliseuroja (Sprachgesellschaft). 1600 luvun tärkein seura oli Fruchbringende Gesellschaft 1617 jälkeen. Suurimmillaan seurassa oli 850 jäsentä, jotka olivat pääasiassa aatelisia, protestantteja ja miehiä. Saksassa yksikään seura ei noussut yksin määräämään kieli-ihannetta, kuten Ranskan Akatemia teki. Esikuvana oli Italian renessanssin aikaan perustettu Academia della Crusca 1582 Firenzessä.

Kieliseuroilla oli suuri vaikutus kirjalliseen kulttuuriin. Ne ohjasivat paitsi kirjallista makua myös kirjoittamisen tapaa. Samalla kieliseurat etsivät saksalaista kirjallisuutta ja toimivat sen makutuomarina. Ne keskittyivät paitsi runouden ja kirjallisuuden, myös tieteessä käytettävän saksankielen kehittämiseen.

1600–luvun lopulta lähtien tuli tavaksi myöntää "Opiztunnustus“ runoilijalle, joka on kirjoittanut Opizin henkeen. Opiz ei suosinut barokkimaista rönsyilyä eikä kokeilua, vaan tyyliä, jonka ihanteena olivat

  • puhtaus
  • sirous
  • selkeys
  • sointuisuus
  • kohtuullisuus

Varsin pian Opizin jälkeen kehittyi suuntaus, joka haki barokkimaisempaa tyyliä, ennen kaikkea värikkäitä kielikuvia, riimikuviioita ja sanaleikkejä. He laajensivat heti Opizin jälkeen kielenkäytön skaalaa aivan uuteen suuntaan.

Heidän tavoitteenaan olivat:

  • vakuuttava ilmaisu
  • rikas toisto
  • sanaleikit
  • äännemaalailu
  • vastakohdat
  • liiottelu, hyperbola
  • terävä huomio
  • äärimmäinen kuvallisuus