Jesuiittadraama

Draamalla oli keskeinen merkitys jesuiittakoulujen kasvatuksessa sekä katolisen uskon välittämisessä. 1600–luvun alkupuolella uskonpuhdistukseen liittyneet kiistat vaikuttivat siten, että oikeaoppisuuden kysymykset olivat esillä myös jesuiittadraamassa. 1600–luvun loppupuolella draamat olivat jo enemmän kasvatuksellisia. On merkittävää että juuri jesuiittojen teatterissa esille nousivat suuret uskontoa ja teatteria rinnastavat teemat, kuten käsitys elämästä roolina, jossa vasta valmistaudutaan tuonpuoleiseen maailmaan.

Ingatius Loyolan 1534 perustaman Jesuiittaveljeskunnan vaikutus eurooppalaiseen kulttuuriin näkyy nimenomaan koulutuksessa. Jesuiittakoulut olivat aikansa huippukouluja.  Koulutus pyrki ”täydelliseen hienostuneisuuteen”, eli kunkin älyllisen, eettisen ja henkisen kyvyn herättämiseen. Teatteria arvostettiin jesuiittakouluissa sekä retorisen esiintymistaidon että moraalisen kasvatuksen kannalta. Jesuiittakoulujen draamakoulutus on vaikuttanut mm. Moliereen, Lope de Vegaan, Corneilleen. Jopa ateistinen Voltaire on sanonut, että Pariisin jesuiittakoulun teatteri oli parasta hänen saamaansa koulutusta.

Jesuittadraamat välittivät uskonnollis-moraalisia tunteita. Niiden skaala käsitti lähes kaiken mahdollisen, aina ajankohtaisiin kysymyksiin asti,  käsittely vain oli jesuiittojen oppien mukaista. Jesuiittateatteri oli samalla kriittinen, oman autoritaarisuutensa puitteissa, vallitsevia sosiaalisia asenteita kohtaan.

Teatteri oli keskeinen osa kasvatusta. Paitsi esiintymistaitoa myös retoriikkaa ja latinan kieltä opiskeltiin draaman avulla. Keskeistä oli kuitenkin uskonnollinen kasvatus, ja eräänlainen opiskelijan tahdon muodonmuutos:  kääntyminen kohti entistä suurempaa hyvää. Kun päähenkilöt otettiin Raamatun historiasta, pyhimysten ja marttyyrien elämästä, ajateltiin että näihin rooleihin eläytyminen kasvattaa koululaisia jaloon suuntaan.

”Paikan luominen” on kuuluisaksi tullut harjoitus. Siinä rukoillen siirryttiin johonkin raamatulliseen paikkaan. Tavoitteena oli älyllisen puolen sijaan saada henkilö kokonaisuudessaan kokemaan siirtyneensä tuohon tilaan. Kaikkien tunnetilojen tuli ilmentää tätä paikkaa. Näin tahdon kääntymisen harjoituksien oli tarkoitus ohjata tunteet uudella tavalla palvelemaan ”suurempaa hyvää”.  Pyhimysten rooleihin eläytyminen merkitsi samalla siis eräänlaista  jalouden ja hyveellisyyden harjoittelua. Teatterin myötä lukuisat nuoret saattoivat eläytyä siihen mitä on olla hyveellinen.

Toisaalta jesuiittateatterissa pahuus esitettiin mahdollisimman houkuttavana. Myös se kuului teatterin henkisiin harjoituksiin. Toisaalta paheellisuuden seuraukset, sen tuhoisuus esitettiin mahdollisimman voimakkaasti.

Eniten esitetyksi jesuiittadraamaksi nousi saksalaisen Jacob Biedermannin Cenodoxus (1602).  Nimihenkilö Cenodoxus on pariisilainen lääkäri, paheellinen hahmo jonka kunnianhimo ja itserakkaus kasvavat faustmaisiin mittoihin. Viimein hän pyrkii asettumaan Jumalan paikalle, mutta kohtaakin paholaisen ja kuolee. Draama loppuu näkymään Kristuksen oikeudenkäynnistä.

Jesuiittadraama kehittyi uskomattoman hienostuneeksi. Draamojen esitystekniikka oli usein parempaa kuin maallisessa teatterissa. Monet jesuiittadraamoista paistuivat erittäin näyttäviksi ja kalliiksi, ja jesuiittojen sisäisen kritiikin vuoksi draaman kukoistusaika oli ohitse 1750-luvulla.