Päähenkilö - Yksinvaltias

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.58


Renessanssin myötä kehittyi uudenlainen käsitys ihmisestä: yksilöllisyys, omakohtaisuus, itsetietoisuus ovat riippumattoman ja vapaan subjektin perustana. Tästä lähti kehittymän ns. moderni subjekti. Valtiossa tuota riippumattomuutta  edusti suvereeni yksinvaltias (kuten Machiavellin Ruhtinaassa), ja koska ajatusta demokratiasta ei vielä ollut, niin kuninkaasta tuli ihmisen edustaja. Sama ajattelutapa näkyy myös draamassa: päähenkilöstä tulee kaikkien katsojien edustaja, kaikkien samaistumisen kohde. Barokin murhenäytelmässä päähenkilö hallitsee koko näyttämöä persoonallaan.

Klassisessa tragediassa luotiin katharsis, jossa pelkoa ja sääliä herätettiin sankarin toiminnan avulla.

Mutta murhenäytelmässä keskeistä ei ollut toiminta, vaan huomiota herättävien hahmojen kohtaloon samaistuminen; pelko ja sääli heidän puolestaan.

Barokkidraamassa keskeinen henkilöhahmo esitettiin, jos mahdollista, vieläkin korostetummin kuin kuninkaan hahmo. Hänet esitettiin ihmisen ääritapauksena - joko Tyrannina tai Marttyyrina. Tyypillisimmillään uskonnollisessa draamassa Jeesus on marttyyri ja Herodes on tyranni.

Tyrannista kertova draama keskittyi herättämään pelkoa. Lapsia murhaava ja Jeesusta etsivä Herodes on tästä klassinen muoto. Sääliä herättämään kehittyi marttyyri-draama, keskeisinä hahmoina joko Jeesus tai uskon marttyyrit.

Murhenäytelmässä siis katharttinen pelon ja säälin herättäminen eristyivät omiin muotoihinsa: tyranni herätti pelkoa, se toi esille äärimmäistä pahuutta; marttyyri herätti sääliä, ja toi esille äärimmäistä hyvyyttä.


KOOMINEN VEHKEILIJÄ

Draaman tasapainon vuoksi marttyyri tai tyranni tarvitsee vastakohtansa, vehkeilijän.

Kun päähenkilö-marttyyri on yleensä surun vallassa, joka ylläpitää eettisyyttä ja toivoa paremmasta, niin hänen vastakohdaksi tulee hilpeä hahmo, joka edustaa hilpeyttä - mutta liittää sen avoimesti paholaiseen.

Vehkeilijä tuo koomisia piirteitä murhenäytelmään. Vehkeilijässä yhdistyy sadisti ja lapsen tavoin naurava tyyppi. Keskiaikaisissa Herodes-näytelmissä juuri tällainen pelkän huvin vuoksi pahaa tekevä vehkeilijä johtaa Herodeksen lastenmurhiin. Tällainen vehkeilijä rinnastuu hahmoon joka on  pitkästynyt, ja juonittelee pelkän huvin vuoksi. Näin siis murhenäytelmässä huvittelunhalukin muutettaan kammottavaksi julmuudeksi.

Maailma esitetään lohduttomana ja sen kannalta on tärkeää, että koominen hahmo ei vesitä eikä ironisoi kohtalokkaita tapahtumia. Näin myös draaman tunnelma vaatii, että koominen hahmo on paha, silloin se ei pilaa draaman vaatimaa vakavuutta.


NÄYTELMÄ NÄYTELMÄSTÄ

Uskonnollisessa murhenäytelmässä ei saanut esittää pelastusta, koska armon täydellinen puuttuminen oli voimakkaampi tapa herättää pelastuksenkaipuu. Tämä käsitys poikkeaa täysin luterilaisesta hengestä, joka pyrkiessään tuomaan yhteen tuonpuoleisen ja jokapäiväisyyden  ei voi koskaan dramatisoida taivaan ja maallisen välistä eroa kuten Calderonin draamoissa tapahtuu.

Murhenäytelmän suhde tuon ajan katoliseen teologiaan näkyy siinä, että kaikki pyhä ja henkisyys puuttuu näytelmistä niin selvästi, että se herättää katsojissa kaipuun kohti pyhyyttä. Näytelmät ovat maallisia ja usein kuvottavan yltiömaterialistisia – näin esitettiin millainen maailma olisi ilman Jumalaa. Eräs keskeinen piirre on armon ja pyhyyden esittämisestä pidättäytyminen, vaikka kaikki murhenäytelmät ovatkin uskonnollisia.

Kun keskiaikainen kärsimysnäytelmä esitti draamassaan vähittäisen pelastuksen tien, barokin murhenäytelmä osoittaa täysin toivottoman maallisen tilan jossa on vain suunta kohti katastrofia. esitetään leikkinä, näytelmänä näytelmästä.

Kun klassisessa tragediassa kolmannessa näytöksessä (Stretta) tapahtuu muutos, jossa tuonpuoleinen voima (transsendenssi) vaikuttaa tapahtumiin, sen sijaan Calderonilla on juuri vastaavassa kohdassa näytelmä näytelmän sisällä, usein se on marionetti-näytelmä joka peilaa tai kiteyttää itse näytelmän keskeisen kuvion.