Góngora - Kaikkein Kaunein Tyttö

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.59


(La màs bella nina)

Gòngoran romanssi "La màs bella nina“ (1580)  on teksti, jossa yhdistyvät yksilölliset tunteet ja yleinen taso: suru sodan mielettömyyden vuoksi. Gòngora ei ollut sotilas eikä uskonkiihkoinen jesuiitta, vaan rauhanomainen teologi. Tässä runossa näkökulma on naisen; kyse on äidin ja tyttären dialogista, tosin vain tytär puhuu.

Kaikkein kaunein tyttö

tämän rannikon,

joka naitiin eilen

ja leski nyt on,

katsoo, miten lähtee

sotaan sulhanen,

ja äidille hastaa

hän murehtien:

„Suo meri ja maa,

minun valittaa“.

Niin nuorena, äiti,

sain tuntea sen,

miten lyhyt on onni,

suru pitkällinen.

Minut liitit mieheen,

joka viipynyt ei.

Hän vapauteni

avaimet vei.

„Suo meri ja maa

minun valittaa“.

Itku on työnä

nyt silmien

työ hauskempi jäi,

ilo katsomisen.

Muuta niiden tehdä

on mahdoton:

meni sotaan hän,

joka rauhani on.

„Suo meri ja maa,

minun valittaa“.

Armas äiti, kenpä

ei itkisi, ken?

Tämä hellyttäisi

kivisydämen.

Ken katsoisi vaiti

miten kuihtumaan

jää neitousaika

vihannimmillaan?

„Suo meri ja maa

minun valittaa.“

Menköötpä yötkin,

kun meni menojaan

hän, joka yöllä

pani valvomaan.

Menköötpä yötkin,

älkööt katselko,

vuoteen toinen puoli

kun liikaa on jo.

„Suo, meri ja maa

minun valittaa.“

(suom. Aale Tynni)

Runosta löytyy muutamia konsepteja, ensimmäisen säkeistön suomennoksessa se on tosin kadotettu: "Katsoo, miten lähtee/ sotaan sulhanen“ kuuluu alkutekstissä "viendo que sus ojos a la guerra van“ sananmukaisesti "katsoo kuinka hänen silmänsä lähtevät sotaan“. Tytön sulhanen ei lähde sotaan kokonaisena, vain hänen silmänsä, se osa hänestä joka morsiamelle on tärkein: rakkauden todistus, katse, kaipaa sotaa.

Toisessa säkeistössä keskeinen konsepti on ”vapauteni avaimet”, jotka mies vie mukanaan sotaan. Kun keskiaikainen ritari lähti sotaan, hän otti mukaansa naisen siveysvyön avaimet. Barokin aikana oli jo kyse enemmän tunteista; vapauden avaimet viittaavat sydämen lippaaseen, mutta alkuperäinen viittaus siveysvyöhön on silti sen taustalla.

Kun mies on lähtenyt sotaan, nuorikon virka on itkeminen. Barokkisen paradoksin kautta Gòngora ilmaisee tilanteen: ”se joka oli rauhani, meni sotaan”.

Runon tilanne on myös tärkeä. Espanjalaisen suurvallan rannikolla asuva tyttö esittää valituslaulunsa äidilleen. Tässä asetelmassa on jo miesten sotakulttuurin vastaisuutta, naisten välillä on kokemusten ja tunteiden jakamista,  kun miehen kohtalona on lähteä sotaan. Äidille on suunnattu valitus siitä, että elämän runsain aika kuluu hukkaan: „Ken katsoisi vaiti/ miten kuihtumaan/ jää neitousaika/ vihannimmillaan?“

Loppusäkeistö kokoaa runon konseptit yhteen. Tilanne on traaginen „menneet ovat ne silmät, jotka yöllä panivat valvomaan“. Tämä konsepti kiteyttää koko tilanteen silmään, rakkaus on kaukana ja vuoteen toinen puoli on turha. Vaikka mies kaatuisi sodassa, niin katolisen yksiavioisuuden ihanteen mukaan aviovuoteeseen ei voi tulla enää kukaan toinen. Näin valituslaulun loppu jää soimaan mahdotonta ikävää: sota tekee inhimillisen elämän mahdottomaksi, äitien ja tytärten muodostama sykli katkeaa, vuode jää tyhjäksi eikä lapsiakaan tule.