Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Kokeileva Góngora

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos maanantai 28. syyskuuta 2009, 12.20


gongora
Diego Velázquez: Luis de Góngoran
muotokuva (1622)

Italialaisen ja espanjalaisen barokkilyriikan peruspiirteenä oli kaiken keinotekoisen kehittely ja renessanssin spontaaniuden vastustus. Pyrkimyksenä oli erottaa runoden kieli jokapäiväisestä sanastosta ja kohottaa kansankielinen runous latinankielisen veroiseksi. Italiassa puhuttiin marinismista keskeisen runoilijansa Marinon mukaan. Espanjassa suosittiin kultivoitunutta tyyliä, puhuttiin "cultismostosta" tai "estilo cultosta" eli viljellystä tyylistä. Espanjassa Luis de Góngora (1561 - 1627) antoi nimensä eräälle tyylin kummallisuudelle, ja se oli "gongorismi" .

Tyyni Tuulio ei anna Espanjan kirjallisuuden historiassa (1983) lainkaan arvoa gongorismille, vaan tuomitsee sen pöyhkeilyksi ja rappeutuneeksi tyyliksi. Hänen mukaansa silloin, kun sanottavaa ei ole huomio kiinnittyy retoriikkaan. Ymmärtämättä barokin ilmaisutapaa, Tuulio erehtyy täydellisesti ennustaessaan gongorismin maineen tuskin paranevan.

Luis de Góngora oli ylhäisaatelia. Hän opiskeli ensin teologiaa, mutta tuhlasi rahansa, koska oli intohimoinen uhkapeluri ja härkätaistelun ystävä. Myöhemmin hän suoritti pappistutkinnon ja pääsi hovisaarnaajaksi Madridiin. Tärkeintä hänelle oli kuitenkin runous, vaikka hänen runonsa julkaisiin pääosin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tunnetuimmat ovat hänen kaksi laajaa runoaan „Soledades I-II“ (Yksinäisyydet 1613) sekä runoelma "Fabula de Polifemo y Galatea" (Polifemon ja Galatean tarina, 1612).

Monet aikalaiset olivat myös Góngoraa vastaan, kuten Lope de Vega, joka piti häntä mitättömänä kirjailijana. Hänen runouttaan kutsuttiin ”ruttoiseksi”. Mutta yhtä lailla Góngoraa puolustettiin. Varsinkin eteläespanjalaiset näkivät hänen runoudessaan omaa mentaliteettiaan; arabialaisvaikutteista ja värikästä kulttuuria. Góngoran vastustajat olivatkin pääasiassa pohjoisespanjalaisia. Kritiikistä huolimatta Góngoran tyylissä oli vastustamatonta voimaa ja siitä kehittyi 1600 -luvun Espananjan hallitseva tyyli.

Tämän jälkeen gongorismia vierastettiin aina 1920-luvulle saakka, jolloin runoilija Dàmaso Alonso palautti Góngoran maineen. Sen myötä gongorismin vaikutus on suuri myös tämän vuosisadan espanjalaisessa lyriikassa. Poikkeuksena on yllättävästi Lorca, hän sanoutui irti gongorismista, vaikka itsekin suosi yllättäviä ja shokeeraavia kuvia.