Moralistit – La Rochefoucauld

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.01


Ranskalaisissa salongeissa suosituksi kirjallisuuden lajiksi nousivat maksiimit. Etiikaltaan maksiimit ovat suoraan 1600-luvun aateliston suosiman stoalaisen ylpeyden, ylemmyyden ja itsekurin henkeen kirjoitettuja.

Erityisesti maksiimien kirjoittaminen liittyy ns. ranskalaisten moralistien pyrkimykseen nostaa salonkien sosiaalisen elämän moraalista tasoa. Tunnetuin moralisteista oli herttua La Rochefoucauld (1613 – 1679).  Salonkien presiöösin tyylin, kiertoilmaisujen ja monisanaisen lepertelyn sijaan herttua La Rochefoucauldin lyhyet sivallukset edustivat maskuliinista tyyliä.

Maksiimit ovat yleiseksi käyttäytymissäännöksi sopivia aforismeja, lyhyitä usein kyynisesti luonnehdittuja elämänohjeita. Toisaalta maksiimien kirjoittaminen oli hetken taidetta; ne ovat kokemuksesta ja yksittäistä tilanteista yleistettyjä lausahduksia.

”Mikäli pystymme vastustamaan intohimojamme, se johtuu enemmänkin niiden heikkoudesta kuin meidän voimastamme.”

(La Rochefoucauld)

Aikana, jolloin psykologiaa ei vielä ollut, intohimojen katsottiin tulevan ihmiseen ulkoapäin ja ottavan ihmisen valtaansa. Salongin ylhäisten ihmisten ei kuitenkaan haluttu olevan täysin suojattomia näiden voimien suhteen, vaan heidän tuli kohdata intohimonsa järjen asein.

Rakkaus ja intohimot esitettiin yleensä negatiivisina voimina, jotka horjuttavat ihmisen rauhaa ja aiheuttavat sosiaalista sekaannusta. Ihmisen koettiin olevan ulkopuolelta tulevien voimien armoilla ja jatkuvassa taistelussa näitä voimia vastaan. Ihminen on pakosta näiden ulkopuolisten voimien ohjaama, ja hän joutuu suojautumaan eri keinoin näiltä voimilta.

Roland Barthes, joka on kiinnittänyt huomiota maksiimien muotoon niiden sisällön sijaan, on sanonut, että maksiimin perusmuoto voidaan yksinkertaistaa synonyymiseen rinnastukseen: X on vain Y. Esmerkiksi:

Hyveemme ovat enimmäkseen valepukuisia paheita.”

La Rochefoucaultin maksiimien lähtökohtana on käsitys ihmisestä itserakkauteen (amour propre) taipuvana olentona. Itserakkaus on mitä ylevimmän rakkauden takana, samalla tavalla intohimot ovat vain itserakkauden eri muotoja. Myös ylpeys, kaikki halut ja pyrkimykset ovat vain itserakkauden eri muotoja.

Itserakkauden vastakohtana on järki ja kyky ajatella toisin kuin oman itsensä kannalta. Ihmisen suuruus on La Rochefoucauldin mukaan stoalaista kykyä ajatella viileästi ja olla horjumaton välittömien impulssien suhteen.