Klassistinen draama

by Tero-Erik Sakari Tuomala last modified Apr 15, 2008 12:02 PM


Klassistinen draama käyttää antiikin aiheistoa, sen henkilöitä ja asetelmia. Teoreettisesti se perustuu Aristoteleen ajatukselle, että taide jäljentää eli imitoi luontoa. Todellisuutta jäljentävä runous klassismissa merkitsee sitä, että jokaiselle kuvauksen kohteelle on olemassa yleisesti sopiva muotonsa.

Teatteri kohosi loistokauteensa 1700-luvulla klassismin ajan Ranskassa. Hovien vaatimustaso oli korkea ja kilpailu suosiosta kovaa. Kuninkaalliset suosivat ja rahoittivat teatteriseurueita.

Kardinaali Richelieu tajusi teatterin poliittisen merkityksen kuningasvallalle, siksi hän itse valvoi ranskalaisen draaman kehitystä. Hän kokosi myös draamakirjailijoista komitean, joka laati näytelmät tilauksesta. Keskeinen poliittinen idea, mitä erityisesti tragedian tuli esittää, oli kuninkaan suvereenin vallan ylistys. Tragedian ylevä sävy sopii tähän tehtävään.

Ajan draamakirjailijat, mm. Molière, Racine ja Corneille, eivät katsoneet että itse kuningasvallan kritiikki edes olisi kuulunut heidän työsarkaansa. Molièrekin satirisoi monia yhteiskunnallisia kysymyksiä, mutta ei koskaan kuninkaan yksinvaltaa. Draamoissakin hallitsija oli usein suvereeni, ja esimerkiksi Corneillen ja Racinen tragedioissa hänet esitettiin oikeudenmukaisuuden viimeisenä takeena.

Kuten draamassa henkilön puhetavan täytyy olla hänen sosiaalisen taustansa mukainen, toiminnan täytyy olla henkilön luonteen mukainen