Pope ja englantilainen klassismi

Englantilaisesta klassismista kannattaa mainita ennen kaikkea Alexander Pope (1688-1744). Pope oli Englannissa syrjitty katolinen, joka ei siksi saanut kunnon opetusta eikä päässyt yliopistoon. Hän oli ruumiiltaan vammainen, ja pilalehtien karrikatyyrit kuvasivat julmasti tätä kääpiömäistä kyttyräistä hahmoa.

Pope oli jatkuvasti sairasteleva runoilija, joka julisti, että maailma on paras ajateltavissa oleva paikka; se mikä on olemassa on oikein ja parasta kunhan sen ymmärtää.

An Essay on Criticism (1711) on Popen englantilainen versio Horatiuksen runousopillisesta teoksesta Ars Poeticasta, ja ranskalaisen Boileaun runouden ohjerunoelmasta. Myös Popelle oli ohjeena klassismin keskeinen lause "taiteen on seurattava luontoa". Popelle luonto on kuitenkin täysin sama kuin säännöt. Luonto on sama kuin luonnon laita, taide on sama kuin taiteen olemuksen paljastavat säännöt. Kyseessä tuntuu olevan kohtuuton rationalismi, jota sovelletaan taiteen

_{George Vertue: Otsikkosivu Alexander Popen
Valitut runot -teokseen (1726, viides painos)}

ohjeistoksi. Luonnon ja taiteen olemus on klassismin mukaan niiden lainalaisuudessa.

Popelta oli jo pitkän aikaa pyydetty Homeroksen kääntämistä hyvälle englannin kielelle (niistä oli tosin jo englanninkieliset käännökset). ”Se on rahasta kiinni” sanoi Pope. Ja kun Iliaksen ja Odysseian käännökset ilmestyivät, hänestä tuli rikas mies. Koko Englanti osti teosta.

Popen käännöksiä on pidetty hyvinä, siitä huolimatta että hän ei osannut lainkaan kreikkaa. Toisaalta pidetty huijauksina, koska hän antoi vaikutelman että kääntäisi alkukielestä. Toisaalta Popen käännöksistä tuli varsin uudenaikaisia. Koska hän ei kyennyt lukemaan Homerosta alkukielellä, hän päätti valita mahdollisimman vapaan tyylin. Hän ohitti sanatarkkuuden ja pyrki vain elävöittämään homerolaisen ”hengen ja tulen”. Ja tässä hän ilmeisesti onnistui.