Metafyysisestä runoudesta

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.58


Englantilaiseen 1600 –luvun lyriikkaan kuuluu varsin eri suuntauksia, ja uskonnolliset sekä metafyysiset kysymykset nousevat keskeisiksi. 1600 –luvun alun runous haki laajempaa skaalaa kuin Elisabethin aikainen sonetti –runous.  John Donnen nuoruuden runous oli sidoksissa aatelistoon ja hoviin kuten edellistä sukupolvea edustaneen Shakespearen sonetit. Donnen aistilliset ja sanaleikkien täyttämät runot vastasivat täysin hovin toiveita. Hovin sosiaalinen yhteisö on mukana oletettuna kuulijakuntana ennen kaikkea ns. kavaljeerirunoudessa. Myös Donnen ns. metafyysisestä runoudesta välittyy, joka rinnastaa mielellään uskonnolliset ja aistilliset kokemukset, kiinnosti nimenomaan aatelistoa. Vielä selvemmin hovipiirit, oletettuna kuulijakuntana on mukana ns. kavaljeerirunoudessa.

John Miltonin myöhäisrunous ja Paradise Lost ovat varsin puritaanista runoutta. Samoin John Donnen myöhäiset kirjoitukset ovat pelkästään uskonnollisia. Englantilaisessa saarna-kirjallisuuden traditiossa papin toimeen antautuneen Donnen saarnat ovat erittäin merkittäviä.

Metafyysiset runoilijat seurasivat aikansa tiedettä, sekä keskustelua uskosta ja äärettömyydestä – he hakivat tieteestä virikkeitä ilmasulleen.

Metafyysisille runoilijoille oli luonteenomaista tutkia äärimmäisyyksien kautta sielullisen ja kosmisen kokonaisuuden välistä yhteyttä. Kun nykyään sielun ja kosmoksen rinnastusta ajatellaan vain hyvänä metaforana, niin tuohon aikaan tiede etsi tällaisia rinnastuksia mm. kosmografian ja astrologian avulla. Sielun ja kosmoksen rinnastus merkitsi esimerkiksi sitä, että ihmisen sielunelämää saatettiin tutkia kosmisena karttana.

Metafyysikot löydettiin uudestaan modernistien ja T.S. Eliotin toimesta ja nostettiin uudestaan arvoonsa kolmesataa vuotta myöhemmin.

Toinen keskeinen metafyysikkojen korostama piirre on sensualismi ja nautinto. Shakespearen sonettien tavoin Englannissa lyriikka kukoisti erityisesti intiimillä ja yksityisellä  alueella. Barokkikauden parhaiden runoilijoiden  tekstejä tunnettiin vain lähipiirissä. Luonnollisesti he kirjoittivat myös julkisesti, mutta myöhemmin arvoonsa ovat nousseet tuolloin eroottisesti arkaluontoiset ja intiimit runot. Niitä ei oltu tarkoitettukaan laajemmalle yleisölle.