Kuningasnäytelmät

Shakesperaren kuningasnäytelmiä voidaan lukea monella tavalla. Esimerkiksi Hamlet ja Kuningas Lear ovat tragedioita joita voidaan tarkastella sekä poliittisen vallan, että perhesuhteiden kannalta.

Kuningasnäytelmien myötä Shakespeare hankki asemansa Elisabethin ajan suosituimpana dramaatikkona. Näytelmät olivat aiheiltaan kansallisesti kiinnostavia, ne kertoivat 1400 -luvusta, jolloin Englannin valtiollinen mahti perustettiin. Aika, jolloin kuninkaallinen hierarkia perustettiin verelle ja väkivallalle, on draamalle otollista. Englannissa oli tuolloin useita kuninkaita ja monia sotajoukkoja, ja valtataistelut sukujen kesken ja sukujen sisällä olivat julmia - vain häikäilemätön hahmo saattoi saada kaikki itselleen alamaiseksi.

Poliittisen vallan tarkastelun taustalla on halu luoda Elisabethin ajan taustalle sopiva historiallinen menneisyys. Draamojen aiheet haettiin omista sodista ja valtataisteluista. Suosituin lajityyppi oli kronikkanäytelmä, Shakespeare kuvasi niissä äärimmäisen julmia ja laskelmoivia sankarikuninkaita (Richard II, Henrik IV, Henrik V). Näiden näytelmien taustalta on hahmotettavissa macchiavellimainen käsitys vallankäytöstä yksilöiden mielivaltana. Suvereeni kuningas tekee kansasta kuuliaisen käyttämällä pelkoa ja pakkoa.

Kuningasdraamojen julmuus paljastaa, kuinka hierarkkisen järjestelmän luominen edellytti väkivaltaa. Esimodernina aikana, jolloin ihmiset eivät vielä olleet kurinalaisia kansalaisia, alamaisuus oli rakennettava ulkoisen pakon varaan. Nöyryys vaati julmia otteita, kidutusta ja pieksemistä, sisäistä kuria ei tunnettu, vain ulkoinen.

Nuori Shakespeare loi kuningasnäytelmiinsä valtaa, ja sen vaikutusta tutkivan perusasetelman. Valtapeliin sekaantunut henkilö sortuu julmuutensa uhrina. Jos kuningas on mielipuoli tai vainoharhainen, koko valtakunta joutuu tuhoisiin sotiin, kuten Kuningas Learissa tapahtuu. Hamletissa taas oikeamielinen prinssi ei pääse valtaan, ja sen seurauksena maasta tulee verinen taistelutanner.