Shakespearen tyylistä

by Juha Matti Nikolai Teppo last modified Oct 06, 2014 09:33 AM

Shakespearen draamojen kieli on silosäettä, yleisintä tuolloin draamateksteissä käytettyä poljentoa. Henkilöiden puhetapa noudatti säätyjakoa. Runomitta (silosäe) oli käytössä ylevien henkilöiden kohdalla, proosamuoto taas alemman väen ilmaisuna.Shakespearen kuuluisat metaforat ja ajatuskuviot perustuvat paljossa suulliseen kansanperinteeseen.

Sanotaan, että Shakespeare on onnistunut kuvaamaan inhimillisen kokemuksen perustilanteita niin, että sama teksti voidaan eri aikoina täyttää uudella sisällöllä.1700-luvun klassistiset, 1800-luvun romanttiset ja 1900 luvun modernit Shakespearet eivät muistuta lainkaan toisiaan.

Englantilainen renessanssidraama koostui yhtäjaksoisesti etenevistä kohtauksista: niissä ei ollut näytösjakoa. Kohtausten yhidstäminen näytöksiksi on lisätty teksteihin klassismin vaikutuksesta.

Shakespearen draamat toimivat renessanssin konventioiden mukaan. Draaman laki oli, että eri säätyjen ihmiset puhuivat asemansa edellyttämällä tavalla. Puhetapojen sekoittaminen oli kiellettyä. Shakespeare toisaalta noudatti tätä sääntöä, mutta toisaalta myös kiersi sitä. Hän toi usein ylevän ja alhaisen puhetavan niin lähelle toisiaan, että vaikutelma oli groteski.

Väitetään, että Shakespearen omassa teatteriseurueessa lihavin hahmo sai näytellä Hamletia. Kirjailijan itsensä kerrotaan olleen niin huono näyttelemään, että hän sai haamun osan. Kuninkaallisille henkilöhahmoille puolestaan suunniteltiin usein jokin sairaus. Näin hahmot puhuvat ylevästi, mutta ovat samalla jonkin ruumiillisen sairauden runtelemia. Shakespeare rikkoi henkilöhahmojensa ylevyyden - mutta ei rikkonut draaman sääntöjä.

Shakespearella ei ole yhtään tragediaa, jossa traagiseen tyylilajiin ei sekoittuisi koomisia ja arkipäiväisiä elementtejä. Hamletin traagisia "ollako vai eikö olla" mietteitä edeltävät haudankaivajien koomiset ja brutaalit leikinlaskut. Molemmissa kohtauksissa leikitään samalla pääkallolla.

Shakespearen hahmot ovat aatelisia, ei koskaan tavallisia ihmisiä. Siinä hän edustaa keskiajan draamoista poiketen aatelista arvomaailmaa.

Koomiset ja kansanomaisen suorasukaiset hahmot ovat lisäkkeitä ja vaikuttavat harvoin itse tragedian tapahtumien kulkuun. Hullut ja narrit voivat keskeyttää tapahtumia, mutta eivät vaikuta mihinkään. He voivat kommentoida suorasukaisestikin sankareita, heidän luonnetta ja heikkouksiaan, mutta vailla vaikutusta.

Myös traagiset sankarit voivat olla ajoittain narrimaisia. Itse Hamlet saattaa liikkua useissa eri tyylilajeissa: hulluna hän saattaa hypätä oman säätynsä puhetavasta karkeuksiin, heittäytyä runollisen herkäksi, ja kääntää kaiken ironiaksi. Kuningas Learin hulluuskohtaus on puolestaan täyttä tragediaa.