Don Quioten Humanistinen Näky

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos maanantai 28. syyskuuta 2009, 12.18


Don Quioten
toisessa osassa Dulchinea on muuttunut Don Quioten elämää ohjaavaksi jumalattareksi. Hän on donna hieman samaan tapaan kuin Perarcalla Laura. Romaaninkaan sankari ei enää odota tapaavansa donnaa tämänpuoleisessa elämässä. On sanottu, että Cervantes esittelee lopulta juuri Dulchinean liitettyjen kuvitelmien avulla humanistisen ihmiskäsityksensä. Toisen tulkinnan mukaan Cervantes parodioi tässä vaiheessa Petrarcan ideaalisen rakkauden ja henkistämisen strategioita.

Humanismista on kuitenkin kyse, joko satiirisessa tai vakavassa mielessä. Tämä näkyy kohtauksessa, jossa Don Quiote kohtaa donnansa, ja puhuu kuin oppinut humanisti. Hän pitää puheen, joka vastaa täydellisesti tuon ajan humanistien edustaman klassisen puhetaidon sääntöjä. Tuo puhe on joko satiiria oppineisuutta kohtaan, mutta samalla siinä kuultaa Cervantesin humanistinen ihmisihanne Dulchinea -mielikuvien taustalta.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, että Don Quiote haluaa tavata sydämensä valtiattaren. Niinpä Sancho Panza joutuu etsimään naista, joka suostuisi esiintymään Dulchineana. Kohta heitä vastaan tuleekin maalaisnainen aasilla ratsastaen kahden ystävättärensä seurassa - ja pian he joutuvat varsin ihmeellisten kunnianosoitusten kohteiksi.

Aiemmin Don Quiote on tulkinnut kaikki ilmiöt ritariromaanien hengessä, kun taas Sancho Panza on edustanut todellisuudentajua. Nyt yllättäen Sancho puhkeaa puhumaan kuin ylväs ritari ja esittelee naisen kuin tämä olisi palvottu linnanrouva ja yrittää näin hämätä isäntäänsä.

Kun Don Quiote kohtaa naisen jonka pitäisi olla hänen elämänsä syvin tarkoitus, hän ei pystykään kuvittelemaan naista haaveidensa Dulchineaksi. Hän päättelee että edessä todella on Dulchinea - mutta ei vain pysty näkemään tätä, koska hänen silmänsä ovat lumotut.

Kohtaus näyttää siis parodiselta; Sancho Panza puhuu kuin ritari ja Don Quiote puhuu kuin humanisti.

Don Quiote uskoo todella puhuvansa Dulchinealle. Ensin hän valittaa huonoa näköään, mutta käy sitten ylistämään donnaansa parhaiden puhetaidon sääntöjen mukaan:

” - Minä huomaan selvästi että Onnetar, joka ei ole vielä saanut kyllikseen minua kiusata, on sulkenut kaikki tiet, joita pitkin voisi jotain iloa tulla vaivaiseen sieluun, mikä ruumiissani asuu. Ja sinä, kaiken oivallisuuden huippu, mitä ihminen voi omakseen toivoa, inhimillisen rakastettavuuden täydellisyys, tämän sinua palvovan sydämen ainoa lääke – koska minua vainoava ilkeä noita on luonut silmiini pilvisen kaihin ja vain minun silmissäni, mitta ei toisten, muuttanut sinun verrattoman kauneutesi ja sinun ihanat kasvosi vaivaisen maalaistytön hahmoon, kenties samalla muuttaen minutkin jonkinlaiseksi hirviöksi, siten tehden minut inhottavaksi sinun silmissäsi, älä sittenkään lakkaa minuun lempeästi ja rakkaasti katsahtamasta, sillä näenhän jo siitä, että olen nöyrästi polvistunut sinun väärennetyn ihanuutesi eteen, kuinka hartaasti minun sieluni sinua palvoo.

- Turhia loruja, vastasi tyttö. – Minäkö huolisin kuunnella tuollaista jaaritusta.”

Tämä puhe on rakentunut retoristen ihanteiden mukaan, ja se alkaa hartaalla puhuttelulla (invocatio): Puhuttelussa on kolme vaihetta: ensin viitataan kohteen ehdottomaan täydellisyyteen (”kaiken oivallisuuden huippu”), sitten viitataan inhimilliseen tasoon (”inhimillisen rakastettavuuden täydellisyys”) ja lopuksi korostetaan puhujan erityistä nöyryyttä (”sinua palvovan sydämeni ainoa lääke”). Retoriikan sääntöjen mukaan puhuttelu huipentuu pyyntöön (supplicatio) ”älä sittenkään lakkaa minuun lempeästi katsahtamasta”.

Kun Dulchinea vastaa Don Quioten korkealla tyylillä esitettyyn puheeseen pilkallisesti, sankarimme oivaltaa että vika ei ehkä olekaan vain hänen silmissään. Silti hän ei luovu rakkaudestaan, vaan päättelee että myös Dulchinea on lumottu. Näin Don Quiote päättää ottaa elämäntehtäväkseen Dulchinean vapauttamisen, ja hänen jumalaisen luontonsa paljastamisen.

botticelli
Botticelli: Primavera (1478)

Tätä päätöstä on tulkittu Cervantesin humanistiseksi ihanteeksi. On ehdotettu, että tuo Dulchinean ”jumalainen luonto” olisi itseasiassa kuvattuna Botticellin maalauksessa Primavera. Kolmen vastaan tulevan maalaisnaisen asetelmasta löytyy yhtäläisiä piirteitä, mutta groteskille tasolle tuotuna.

Botticellin maalauksesta oli tullut eräänlainen italialaisen renessanssin tunnuskuva, ja myös Cervantes oli nähnyt maalauksen Italian matkallaan. Kuvassa on kolme naishahmoa kevään heräämisen hetkenä, renessanssimaisen uudestisyntymisen hetken symboleina he paljastavat ihmisen kolme hyvettä; kauneuden, hyveen ja loiston. Vastaavasti Cervantes painottaa, kuinka juuri kevään koittaessa Don Quiote lähtee etsimään Dulchineaa, ja kohtaa sitten kuvitelmansa aasilla ratsastamassa kahden muun naisen seurassa.

Näin siis Don Quioten klassisen retoriikan mukainen puhe viittaisi siihen, että koko tämän kohtauksen alla olisi ihanteellinen humanistisen ihmiskäsityksen mukainen asetelma. Cervantes olisi näin ikään kuin maalannut ihanteellisen Primaveran kuvan päälle toisen kuvan, groteskin ja realistisen.

Lähteet:

  • Auerbach: Mimesis
  • Frederick A. de Armas: Humanitas in Botticelli and Cervantes's Don Quiote