Kaksi Yötä

Pyhän Johanneksen runo Sielun säkeistöt eli nousu Karmelin vuorelle kertoo rakastuneesta naisesta, joka talonväen nukkuessa hiipii tapaamaan salaista rakastajaansa. Allegorian tasolla kyse on Jumalan kohtaamisesta, prosessista jossa sielu irtoaa ja tietoisten voimien nukkuessa käy Jumalan luo.

Runo alkaa sanoin  ”Yö sieluni täytti syvä”. Yö on ehkä tärkein Johanneksen symboleista, se on kaksoissymboli joka viittaa joko öisissä harhoissa olemiseen ja huonoon tilaan, tai hyvään ja siunattuun pimeässä olemiseen. 

Kommentaarissaan Johannes sanoo yöstä:

”Köyhänä, hylättynä ja vailla mitään sieluni käsitysten tukea eli siis ymmärrys pimeänä, tahto puristuneena ja muisti ahdistuneena ja hädissään minä jättäytyi pimeään puhtaassa uskossa; tämä on mainittujen luonnollisten kykyjen pimeä yö.”

(Ristin Pyhä Johannes; Pimeä yö, 102)

Kun Pyhä Johannes puhuu ”luonnollisten kykyjen yöstä” hän tarkoittaa tahdon, tietoisuuden ja halujen harhoissa olemista. Siksi ”on tarpeen että sielu pannaan kaikilta näiltä osiltaan tyhjyyteen ja köyhyyteen ja heitteille ja jätetään kuivaksi ja pimeyteen.” Siten sielusta puhdistuvat kaikki väärät kiintymykset ja tottumukset.

Toinen yö ei ole harhojen vallassa, vaan se on pyhää yötä. Siinä ihmisen tietoisuus on Jumalan sokaisema ja hän on siksi pimeässä:

Se ”ylittää sielun käsityskyvyn ja on sille pimeyttä. Toisena syynä on sielun alhaisuus ja epäpuhtaus, minkä vuoksi mainittu viisaus on sille piinallinen ja ahdistava ja myös pimeä.” (emt,104)

Roland Barthes tulkitsee maalliselta kannalta Pyhän  Johanneksen kaksinaisen yö-symbolin. Hän kirjoittaa:

”Koen vuoron perään kaksi yötä, hyvän ja huonon. Puhuakseni tästä käytän hyväksi mystiikan erottelua:  estar a oscuras, (olla pimeässä),voi tapahtua ilman rikkomusta, vain koska olen vailla syiden ja tarkoitusten valoa, estar en tinieblas, (olla pimeydessä) tapahtuu minulle silloin kun asioihin kiinnittyminen ja sen aiheuttama epäjärjestys ovat sokaisseet minut.

(Roland Barthes, Rakastuneen kielellä, suom.Tarja Roinila s. 301)

Barthes käsittelee rakastuneena olemisen tilaa molemmilta näkökannoilta. Varjoissa olemisen tila merkitsee sitä, että rakastunut on sokeasti kiinni ”sekaannuksessa”, joka johtuu rakastuneen mielestä ja sen taipumuksesta ylitulkita kaikkea mikä liittyy rakkauden kohteeseen.

Rakkauden kohteen jokainen teko ja lause aiheuttaa satojen mahdollisuuksien  sekaannuksen rakastuneen mielessä. ”Pimeydessä oleminen” on toisenlainen rakastuneisuuden tila. Sitä ei voi järjestellä itselleen, se vain sattuu, tavalla jota kristitty kutsuu ”sallimukseksi”. Tällaisessa pimeydessä rakastunut mieli vapautuu tulkinnasta ja merkitysten tuottamisesta. Hän antaa tulkintojen haihtua, niin että halu toiseen pysyy mutta muuttuu epämääräiseksi:

”Useimmiten olen oman haluni pimeydessä, en tiedä mitä se tahtoo, hyväkin on minulle pahaa, kaikki jää kaikumaan, olen virran vietävänä: estoy en tinieblas.  Mutta joskus koittaa toinen Yö, yksin, mietiskelyasennossa,   (se on ehkä rooli, jonka omaksun?) ajattelen kaikessa rauhassa toista  sellaisena kuin hän on; pudotan kaikki tulkinnat pois; astun ei-merkityksen yöhön; halu jatkaa värähtelyään (pimeys päästää valoa läpi), mutta en halua tarttua mihinkään; on ei-hyödyn, hienovaraisen, näkymättömän tuhlauksen yö, estoy a oscuras: olen siinä, istun yksinkertaisesti ja tyynesti rakkauden mustassa sisätilassa.”

(emt)

Harhojen yö on halua johonkin sellaiseen mikä ei ole todellista. Tällaiset harhat ovat  päivällä läsnä olleitten seikkojen jälkikuvia, jäänteitä joihin halu kohdistuu yhä. Kuten Pyhä Johannes sanoo: ”Kutsumme yöksi etusijalle asettunutta jäännettä, tämä jäänne on ruokahalua kaikkiin asioihin.”

Tässä lauseessa yö ymmärretään harhaksi, eräänlaiseksi päivän ja halun jälkikuvaksi. Silloin rakkauden kohteesta on noussut etusijalle mielikuvat eikä hän itse. Tällainen halu on pyrkimystä siihen mikä on epätodellista. Rakastunut ei voi luopua mielikuvistaan vaan tavoittelee pelkkiä jäänteitä, kun itse rakkauden kohde on jotain aivan  muuta.