Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Erasmus - Kristitty Humanisti

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.58


Erasmus Rotterdamilainen (1466 – 1536) oli muutakin kuin vain Lutherin varovainen edeltäjä, joka ei noussutkaan katolista kirkkoa vastaan. Erasmus oli aikansa arvostetuin humanisti. Hänessä huipentui alankomaalainen ”kultainen aika” ja eurooppalainen kosmopoliittisuus. Hän asui useissa eri maissa, joten häntä on vaikea sijoittaa minkään yksittäisen maan historiaan.

Erasmus oli aikansa merkittävin humanisti, ja hänen tavoitteensa oli yhdistää kristinuskon ja antiikin viisaus. Ennen kaikkea Jeesuksen vuorisaarna ja Sokrateen filosofiset puheet tekivät Erasmuksen mukaan tämän yhdistämisen mahdolliseksi.

Erasmuksen teksteissä yhdistyy satiirisuus ja uskonnollinen hartaus, piirre joka on keskeinen myös hänen ystävänsä Rabelaisin tyylissä. Keskiajalla ja pitkälle 1500 –luvun jälkeenkin satiirin ja uskonnon rinnastamista ei pidetty loukkaavana, silloin esimerkiksi saarnoissa satiiri oli tavallista.

Erasmus oli satiirinen teologi, mutta hän ei ollut lainkaan negatiivinen. Nuoren Erasmuksen kirjoittama Tyhmyyden ylistys (Economium moriae 1509) on sävyltään iloinen ja hullutteleva. Siinä Tyhmyys pitää itselleen puheen, jossa osoittaa kuinka korvaamaton hän on ihmisille. Kuinka ihmisten välinen ystävyys ja rakkaus olisi mahdotonta ilman tyhmyyttä. Kaikkinainen onnellisuus ja asioiden sujuminen, sekä työhalu perustuvat tyhmyyteen. Ajatuksen taustalla on kristillinen lausahdus: autuaita ovat yksinkertaiset.


ERASMUS RUNSAASTA TYYLISTÄ

Erasmus vaikutti paljon aikansa kirjoittamistyyliin retoriikkaa käsittelevällä teoksellaan ”sanojen ja ajatusten rikkaudesta” (De Duplici Copia Verborum ac Reorum 1512). Siinä Erasmus hahmottelee humanistista näkemystä tyylistä, teoksesta tuli suosittu kirjoittajien opas.Rikkauteen ja runsauteen viittaava otsikko paljastaa että hän suosii ilmaisun runsautta. Vasta myöhemmin 1600 -luvun lopulla klassismin suosiman niukan tyylin aikana runsassanaista kirjoittajaa pidettiin huonona.

Runsaus tyyli-ihanteena liitettiin renessanssin aikaan itse luonnon rikkauteen. Toisaalta runsaus ymmärrettiin eräänlaiseksi tekstuaaliseksi perinnöksi, klassisten kirjailijoiden esimerkillisten ilmaisujen varasto koettiin ehtymättömän runsaaksi ja sitä tuli viljellä.

Erasmus suositteli kirjoittamisen opiskelijalle laajoja käsikirjoja, joissa on esimerkki-aineistoa antiikin kirjoittajien lauseista. Aineiston tulee olla järjestetty sanojen, kielikuvien, ajatuskuvioiden, anekdoottien ja aforismien mukaan. Tätä aineistoa kirjoittaja voi sitten käyttää omiin tarkoituksiinsa.

Kuitenkin Erasmus pyrki myös selkeään ja hienostuneeseen tyyliin, retorisesti keskeinen termi tältä kannalta oli jäljittely, imitatio. Paras keino selkeyden saavuttamiseen on Ersmuksen mukaan klassisten mestareiden jäljitteleminen. Selkeyden esikuva oli roomalaisten klassikkojen latinan kielessä.

Mutta Erasmus korosti sitä, että antiikkia ei voinut tuoda takaisin. Kielen alueella oli kuitenkin paljon tehtävissä, ja muinaiset ihanteet voivat hänen mukaansa muuttua uuden ajan sisällöksi. Kieli ja ajattelu ei voi luoda antiikin loistavaa maailmaa,  joten on tyydyttävä kirjoittamaan kansankielellä, mutta ajatuksen selkeyteen pyrkien.

Renessanssin retoriikkaan liittyi selkeä käsitys siitä, että hyvä tyyli on aina suhteessa aikaisemmin kirjoitettuun. Tämä on myös nykyään suosittu käsitys, tyyli on suhteessa aikaisempiin malleihin.

Humanistien suhtautumistapa roomalaisten kirjailijoiden esikuvallisuuteen kertoo osaltaan modernin, kirjoittavan subjektin synnystä. Täydellinen ja ehdoton roomalaisten esikuvallisuus alkoi vähitellen lientyä, ja sen rinnalle nousta persoonallisen tyylin ihanne.

Erasmuksen rertoriikassa näkyy jo pyrkimys yksilölliseen tyyliin, ei riitä että yrittää kirjoittaa kuten Cicero, samalla on opittava kirjoittamaan itsenäisesti. Näin  myös tyylin alueella yksikön ensimmäinen persoona alkaa saada valtaa. Erasmuksella tämä korostus ei vielä ole kovin vahva, ja persoonallisen kirjoittamisen ihanne huipentuukin vasta Montaignen esseissä.