Luontoidylli ja paimen

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.58


Jossain on paikka, missä nymfit ja satyyrit leikkivät luonnon keskellä ja ympärillä on ikuinen kevät. Paikassa, missä aikaa ja vanhentumista ei ole, asuu onnellisia ihmisiä. Siellä he oleilevat, soittavat huilua ja paimentavat karjaa - ikuisesti. Tuota luonnon idylliä ei voi löytää kartalta, tiekin sinne on kadonnut se voi olla laakso vuoristojen välissä, tai saari joen keskellä ja vesiputouksen takana. Tämä paikka on locus amoenus , miellyttävä paikka.

Ensimmäisessä renessanssiajan pastoraalissa, Jacobo Sannazaron Arkadiassa vuodelta 1504, tällainen pastoraali-idylli on pauhaavan vesiputouksen takana.  Se on kohta, missä virta syöksyy alas laaksoon, kätkee pelottavan pauhunsa sisään rauhallisen idyllin. Tämä paikka ei ole enää keskiaikaiseen tapaan heraldisen merkin kaltainen asetelma, jonka muodostaa lehmus, lähde ja niitty.

"Siellä putouksen takana on kohta jonka olemassaolosta  kukaan ei tiedä mitään. Siellä, kosken

mylvinnän ja vedestä nousevan sumun suojaamalla saarella on rauhallinen paimenten yhteisö.

Siellä kaikki ovat nuoria ja rakastuneita, vain yksi paimen katselee surumielisenä toisten onnea."

Pastoraalien paimenet ovat allegorisia hahmoja. Ne edustavat yksinkertaisuutta, vaatimattomuutta ja luonnon läheisyyttä. Toisaalta nämä paimenet ovat sisäistäneet koko eurooppalaisen kulttuurin henkisimmät arvot. Paimen osaa soittaa ja lumoava luonto saa hänet puhkeamaan lauluun. Paimen on pastoraaleissa usein tavoiltaan ritarin kaltainen, herkkyydeltään kuin runoilija ja samalla hän on luonnon edessä harras kuin uskonnollinen etsijä.